16.10.2015 - Ilon pilkettä!

Pienistä muruista mieli kohoaa. Olin Arin luona tänään ja hän oli selkeästi paremmassa voinnissa kuin viimeksi. Elämä jatkuu. Viime aikoina on tuntunut aika masentavalta koko tilanne. Sitä paitsi osasto, jossa Ari on, muutetaan saattohoito-osastoksi ja potilaat siirretään kuka minnekin. Luultavasti viereisen rakennuksen eräälle osastolle lähtee suurin osa, Arikin. Ajankohtaa ei kai tiedä kukaan, mutta ilmeisesti vielä tämän kuun aikana.

Kuuntelimme

Arin kanssa monta Petri Hiltusen saarnaa. Selkokieli ja tasainen äänenpaino sekä eräänlainen kuivahko huumori nauratti meitä puheita kuunnellessamme. Pyhästä Hengestä ja sen olemuksesta ja muista perusasioista saimme selkoa. On tärkeää kuunnella uudestaan ja uudestaan uskomme perusteita. Ne eivät voi tulla liian selkeiksi kenellekään. Lapsen kaltaiset pääsevät taivasten valtakuntaankin, eivät tämän maailman viisaat.

Tarkoitukseni oli

tehdä ystävän ohjeen mukaan kaaliruokaa. Laittaa vaan kaali puoliksi, suolaa, mausteita ja siirappia päälle, ja puoleksi päiväksi kaali uuniin muhimaan. Tein kuitenkin kaalilaatikkoa. En tiedä, olisiko kannattanut. En saanut siihen oikein makua. Hain siirappia kaupasta, sillä se oli kai kaapistani loppunut. En ainakaan löytänyt mistään sen näköistä purnukkaa.

Kävin samalla ilmaisilla kahveilla Halpa-Hallissa. Istuin juttelemaan erään sirpakan oloisen tädin kanssa samaan pöytään. Yllättäen täti ilmoitti olevansa yli 80-vuotias. Viereisessä pöydässä istui tyttären ala-asteen rehtori. Vaihdoin muutaman sanan hänen kanssaan. Mies muisti tyttären basson soittamisen; minä en sitä muistanut. Sain sentään haaleasti asian haaviini, kun tarpeeksi muistelin. Mieleeni ei pullahtanut ensimmäistäkään ruotsin sanaa, joten juttelumme oli kohtalaisen lyhyt ja tiivis. Olen kiitollinen kyseisestä rehtorista, joka otti umpisuomenkielisen lapsen kouluunsa ja kannusti tätä ja tyttö sai hyvän perustan kielen oppimiselle. Tytär on kaksikielinen, puhuu lapselleenkin ruotsia.

Pakko oli lähteä

ulos kesken kirjoittamisen ja kiitää meren rannalle. Sinne on matkaa kilometrin verran. Taivaanranta ruskotti sen näköisenä, että voisin saada jonkun mainion kuvan. Napsinkin useita seisoen milloin penkillä laiturilla, milloin kiven nokassa. Yksi onnistui aika mukavasti, muutama muukin jotenkin.

Kävin lapsenlasta katsomassa

kun lähdin Arin luota sairaalasta. Oli kaunis, aurinkoinen iltapäivä jälleen, kuten koko tähän astisen syksyn ajan on ollut. Teki mieli vähän ajella pyörällä. Senkin takia oli kiva nähdä Amandaa (nimi muutettu, kuten nimet yleensä), ettei tyttönen luule, että aina kun mummo tulee, äiti häipyy ja on pakko olla mummon kanssa... Viime keskiviikon yhdessäolomme meni tosin jo hyvin. Minun ei tarvinnut laulaa, pomppia ja tanssia koko aikaa, vaan lapsonen pysyi suhteellisen tyynenä, kun luin hänelle kaikki löytämäni kirjat. Ikkunoista tähyilimme myös ja sain hänet jopa syömään.

Toinen lapsenlapsemmehan

on viisivuotias neiti. Hän toimii korttimestarina Romanian pakettieni suhteen - mikä helpotus minulle, joka en osaa piirtää! Eilen Lotterie tekaisi jo pari korttia, nyt Eve oli piirtänyt tyttöjen kortit valmiiksi ja jopa kirjoittanut niihin MERRY CHRISTMAS. Poikien kortit ovat kuulemma työn alla. Ne voivat ollakin ikävämpiä tehdä, sillä mitä nyt pojille voi piirtää! Tai sitten luulen vaan, ja Even mielikuvitus ei petä missään vaiheessa.

Ponsan kuusi

on Eila Kurkelan seuraavan tarinan nimi. Kun kirjoittajan piti osata perille vieraaseen paikkaan, hänelle neuvottiin jäämään autosta pois Ponsan kuusen luona. -Huomaat sen kyllä, hänelle neuvottiin. Niin hän huomasikin. Kuusi seisoi pellon laidalla, isona ja leveänä. Sen alla eikä lähellä kasvanut mitään.

Tämä aihe vähän kolhaisi minua ja minun on pitänyt miettiä sitä. Olenko minä tuollainen Ponsan kuusi? Niin leveä ja varjostava, ettei lähelläni pysty kukaan olemaan? Onko maa muuttunut juurellani happamaksi? Tällaisia Ponsan kuusia Kurkelan mukaan ovat joukot, joihin ei uusia mahdu, kun pärjäämme itse hyvin tällä porukalla. Niin taitavia voimme olla, ettei osaamaton kykene tekemään mitään lähellämme.

"Minä ja sinä voimme olla kasvultamme sellaisia, ettei lähellemme ole tulemista. Ei ole tilaa. Ajan oloon se voi olla hyvin kohtalokasta: meidän juurellamme ei ole tänään ketään kasvamassa. Ponsan kuusi on yksin", kirjoittaa Kurkela kirjassaan Sinun kanssasi.

Meille Ponsan kuusille

tai niiden syrjäyttämille Jumalalla on onneksi aina aikaa ja tilaa. Hän ei syrjäytä ketään. Tänäänkin hän lupaa kuulla meitä, kun huudamme häntä avuksemme omassa mahdottomuudessamme. Olimmepa millaisessa tilanteessa tahansa, hän tietää sen kyllä eikä tilamme ole hänelle yllätys. Niin usein kun huudamme häntä avuksemme, hän aina vastaa meille. Se on ihmeellistä. Meillä on ihmeellinen Jumala.

Uskotko sinä häneen, arvoisa lukijani, sen verran, että heität omat pettävät turvaköytesi menemään ja tartut hänen käteensä tänä iltana? Hän lupaa antaa sinulle tulevaisuuden ja toivon.