07.10.2015 - Mukavia päiviä!

Eilisillan katsoin elokuvia netistä! Naispoliisisarjaa. Samalla sain kudotuksi pitkästi sukanvartta jos toistakin. Pidin oikein itsehoitoillan ja koko eilinen päivä oli sitä. Siivosin, pesin pyykit ja mankeloin. Laitoin nokkoskeittoa, keitin kananmunia.

Oude-ystäväni kävi lounastunnillaan syömässä luonani ja toi vielä lisääkin pötyä pöytään. Kahvit päälle. Ja rukousta. Kun Oude lähti, tuli tytär tyttärineen. Amanda-neiti, 9kk, oli ensimmäistä kertaa hoidossa luonani. Noin puolituntia. Hyvin meillä meni. Tein kaikki temput, mitä mummoihminen keksii, että äiti-ikävä unohtuisi. Eivät temput täysin riittäneet, mutta sellaista elämä on. Kovasti täällä joudutaan itkemään erilaisia ikäviä pienestä pitäen vanhuuteen asti.

Mutta Jumala lupaa:

Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; minä nostan ja pelastan.

Hyvä juttu, sillä minä olen alkanut harmaantua. Olen rukoillut, etten harmaantuisi rumalla tavalla, sillä en viitsisi värjätä enää hiuksiani. Niitä saisi jatkuvasti olla uudestaan värjäämässä, kun ne kasvavat ja minä olen laiska sitä tekemään.

Kävin Hietasaaressa

uimassa eilen iltapäivällä ja tänään aamupäivällä. Vesi on jäähtynyt. Nyt alkaa päästä kunnon avantotunnelmaan pikkuhiljaa. Kipristelee kivasti, kun nousee vedestä. Mahtava olo sen jälkeen eikä vedessäkään hullummin käy, kun muistaa vaan hengitellä tasaisesti.

Olipa illalla hauskaa

löhöillä kutimen kanssa sohvalla, kun olin siivonnut ja myöhemmin saunannut. Tänään en ole vielä ehtinyt huilailla, sillä lähdin puolenpäivän jälkeen Arin luo, sieltä Karhulaan lapsenlasta hoitelemaan hetkeksi ja paluumatkalla kävin kaupassa. Ehti pimeäkin tulla, ei ollut pyörässä valoja. Oli sentään heijastinnauha.

Laitoin kurpitsaleivän

paistumaan. Eilen jäi yhden paistoksen verran taikinaa. Eilen tein pari leipää siitä. Kurpitsat ovat täällä kovempia kuin ne olivat Italiassa, mutta maukasta tästäkin tuli.

Olen toki raamattuhetkiä

viettänyt aamutuimaan joka päivä. Aamu alkaa hyvin, kun keitän kahvia, laitan myslin tapaista siemenistä, puolukoista, hillosta ja jugurtista. Makailen sohvallani ja luen päivän tekstejä ja rukousaiheita. Soitan äidilleni ja tänään pari muutakin puhelua. Nykyisin jotenkin kaikki ottaa voimille, mutta toisaalta olen tyytyväinen ja onnellinen olemiseeni.

Viime viikkoina

on sattunut monta kuolemantapausta, jotka puhuttelevat minua. Jostain syystä näitä on nyt kasaantunut runsaasti. Joskus on sellaisia aikoja. Vai onko se niin, että itse vain huomaa paremmin? Oli niin tai näin, jokainen päivämme on armoa ja Jumalan lahjaa. Ja jos/kun uskossa Jeesukseen saamme kuolla, niin sen jälkeen kaikki on täydellisen hyvin. Kuten nytkin on, vaikka meillä onkin nämä maalliset asiat kannettavana.

Eila Kurkela

kirjassaan lohduttaa minua ja rauhoittaa mieltäni. Tänään luin muun muassa tällaista:

Vaikka Herran asialla on kiire ja koko maailma olisi evankelioitava tämän sukupolven aikana, eivät kiire ja kova vauhti ratkaise kaikkea.

Etkä sinä ole yksin juoksemassa. Sinulla on vain oma matkaosuutesi. Älä urakoi enempää. Sillä valtatien varressa on jo kyllin romua, hukkaan mennyttä tarmoa, käyttökelvottomia, kiireen tappamia ihmisiä. Ja entisiä uskovaisia.

Me tarvitsemme varoitusmerkkejä. Ei vain lopun lähetessä. Niitä tarvitaan kipeästi matkan varrella, ettei loppu olisi ennenaikainen. Yleensä vauhtitasomme kaipaisi tarkastusta. Eikä sekään ole ylen pahasta, jos joskus pyörrämme takaisin, tutkimme ajettua matkaa. Katsomme, miltä jälkemme näyttävät. Tuliko ehkä ajettua "mutkat suoriksi", eikä ollut aikaa katsoa, miten kävi jonkun pientareella kulkijan. Tänään ehkä voisi jotain korjata, mutta huomisen mahdollisuuksista ei kukaan tiedä, ei ainutkaan.- - 

-Sinun kanssasi -kirja, s. 84

Siirryn sohvalle, iltapalaksi kurpitsaleipää! Voi hyvin, arvoisa lukijani!