Kategoriat: Ajankohtaista

Nuorimmaisemme, valmistui eilen ammattiin. Minulla oli ilo olla juhlassa mukana. Päivä oli yllättäen paljon suurempia tunteita ja ajatuksia herättävä kuin olin ajatellut.

Vaikka lasten naimisiinmenot olivat iso piste kasvatustehtäväni päättymiseen, ammattiin valmistuminen oli näköjään toisella tapaa konkreettiinen osoitus Jumalan huolenpidosta perheessämme. Jumala on siunannut lapsiamme ja heidän elämäänsä ja antanut paljon sellaista, mihin minulla ei ole mitään osuutta. Vain kiitoksen aihetta Jumalalle.

Kipupisteitä

meillä on jokaisella. Oma kipeä kohta saa tölväisyn, kun jollakin toisella menee siinä kohden hyvin. Esimerkiksi lasteni naimisiinmenot olivat minulle kipeä muistutus, että oma elämäni on ollut onnellisuudestaan huolimatta raskaat kengät jalassa taivallusta usein pimeää korpitietä tietämättä, mikä seuraavan mutkan takana taas tuo lisäpainoa kuormaan.

Jos emme käsittele

näitä arkoja kohtia elämässämme, emme pysty kohtaamaan toisia ihmisiä. Jos emme kestä toisen onnellista parisuhdetta, sitä että jollakin on lapsia, vaikka itsellä ei ole, toisella on työtä, itsellä ei tai mitä muuta tahansa, on vaikea iloita mistään. Raamattu kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Se on oivallinen neuvo.

Eihän se minulta ole pois, jos toisella on puoliso rinnalla, vaikka omani makaa sairaalassa vuosikymmenestä toiseen. Se tuntuu kuitenkin kipeältä ja joskus katkeraltakin. Sen kanssa on vaan elettävä ja uskottava, että

KAIKKI YHDESSÄ VAIKUTTAA NIIDEN PARHAAKSI, JOTKA JUMALAA RAKASTAVAT.

Perheemme toukokuussa 2003

Kun lapsemme olivat pieniä

sanoin Jumalalle, että ole sitten Isä näille lapsille, jotka olet meille antanut, jos kerran Arin pitää olla sairas. Eilinen päivä osoitti, että Hän on ollut. Paljon puuttuu, kun ei oma isä ole konkreettisesti paikalla. Isän Jumalan huolenpito voi olla suurempi siunaus kuin mikään muu maailmassa tässä tapauksessa. Ja vaikka oma isä olisi miten hyvä, rakastava ja läsnäoleva, vain Jumalalta tulee siunaus työlle ja elämälle. Sitä emme me ihmiset voi antaa. Voimme ohjata lasta oikealle tielle, mutta tien he valitsevat lopulta itse.

Me vanhemmat luomme puitteet lastemme elämälle ja usein ne voivat olla hatarat. Mutta mitä meiltä puuttuu, Jumala sen tekee, mitä tarpeelliseksi näkee. Jumala ei lähettänyt Jeesusta maailmaan antamaan meille lystit oltavat, vaan sitä varten, että me olisimme kerran hänen luonaan taivaassa. Siksi uskovilla erityisesti on monesti taakkoja, ettemme rakastuisi tähän maailmaan, vaan muistaisimme, että

meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi,
joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi. -Fil 3:20

2006

Itse olisin halunnut

antaa helpommat päivät lapsilleni. Lepoa, lomaa ja rahaa enemmän. Vähemmän vastuuta ja työtä. Näin moni vanhemmista tekee, kun siihen on mahdollisuus, mutta se ei välttämättä olekaan lapselle parhaaksi. On hyvä kenties joutua lähtemään pesästä omille siivilleen ja jo pesässä nähdä, että itse on yritettävä, ei pidä nojata toisiin, edes vanhempiin tai lapsiin. Symbioosihan voi olla molemminsuuntainen.

Olisin halunnut

voida tarjota kesämökin lapsillemme. Ei ollut mahdollisuutta. Mutta nyt Jumala järjesti minulle mökin, kun olen yksin, lapset omillaan. Aiemmin olisin mökkiä kaivannut ja nyt kun en sitä ole edes kysellyt, se annettiin minulle. Sehän ei ole omani enkä tahtoisikaan, mutta tämän kesän nautin. Kipeästikin välillä, sillä ilman sen jakamista puolison kanssa olen vain puolikas ja yksinäinen.

Jumalan huumorintajuako? Minuako Jumala nyt haluaa hoitaa ja antaa jotain, mitä en ymmärrä? Ainakin opettaa olemaan hiljaisuudessa ja etsimään häntä enemmän kuin muuta. Se on vaikeaa, olen niin touhukas.

Nukuin

toissayönä tuskin ollenkaan. Tampereelle päästyäni onnibussilla eksyin heti, kun tulin bussista ulos. Kartta oli kädessä, mutta suunta täysin hukassa. Olen aivan toivoton suunnistamisen suhteen. Lopulta itkin ja rukoilin ja hölköttelin TAMK:in rakennusten ympärillä, kun olin viimein sinne asti selvinnyt ja löysin juhlapaikan, kun viimeisen kyselyn tein vastapäisessä jumppasalissa, jossa nuoret miehet auliisti minut neuvoivat oikealle ovelle.

Palatessani löysin vähemmällä kyselyllä onnibussipysäkille. Paluumatka bussissa sujui sateen solistessa kattoon koko matkan. Vaasassa ei satanut, pääsin kotiin kuivana, mutta sen jälkeen sade taas alkoi. Näin minua saateltiin kuivana koko matka, vaikka olisin voinut kastua jo Tampereella. Johdatus oli mukanani.

Tytär hoiti 2007 itsensä au-pairiksi Skotlantiin

Nyt olen lähdössä

Arin luo kertomaan kuulumisia. Yön olen nukkunut, tämä päivä menee palautuessa. Tero kirmaisi jo eilen lähtiessäni junalla Tampereelta Helsinkiin vaimonsa perään ultimate-peleihin. Näin se elämä jatkuu, me vanhemmat saattelemme nuorempia rukoillen omille teilleen.

Jeesus kanssasi, arvoisa lukijani, tänään kauniina, kylmänä kesäkuun päivänä!