29.05.2015 - Järki veturissa!

Kotona käymässä. Pikku läppärini ei suostunut yhteistyöhön tänä aamuna, mitä lie kiukuttelee. Niinpä ripottelen sanasiani kotona käydessäni. Unohdin lääkkeet, lähinnä kilpirauhasen vajaatoimintaa varten,  joten oli tultava niitä kotoa hakemaan. Mietin tosin mielessäni, että oliko se alitajuinen unohtaminen, en tiedä.

Viime yönä luin  yhden romaanin, sain sen päätökseen ennen kolmea. Menin kurkistamaan ulos ja siellähän oli jo aamu koittamassa! Kamera esiin, saappaat jalkaan ja ulos kuvaamaan!

Sentään sain unen

ja nukuin kunnes hammassärky herätti aamulla varhain, vai sanoisinko myöhään, jos nukkumaanmeno tapahtui varhain. Aamukahvit, lukemista, klassista musiikkia ruotsalaiselta kanavalta.

Kuuntelen enimmäkseen kyseistä kanavaa. Klassinen musiikki on mieleeni ja puheista en ymmärrä kunnolla, joten minun ei tarvitse sitä kuunnella. On kuitenkin mukava, kun joku höpöttelee taustalla ettei minun tarvitse itsekseni puhua, sillä yksinhän minä enimmäkseen olen.

Kävin uimassa

pienen kierroksen tapani mukaan. Terveellinen tapa. Yhdeksän maissa lähdin nokkosia keräämään, sillä olin luvannut tuoda rakkaalle naapurilleni keittovärkit, jotka kävinkin toimittamassa tullessani. Ja tiesin sateen taas kohta ropsivan vettä niskaan, joten päätin ehtiä sitä ennen.

Nokkoset puhuvat

Pelkäsin turhaan, että nokkossato jää saamatta. Eilen näet yritin kitkeä niitä pensaiden juurilta, sillä eivät ne mitään mukavia ole, kun marjastusaika alkaa. Mutta nokkoset ovat kummallisia. Vaikka kaikki nyhtäisit, mutta kun selkäsi käännät niin seuraavassa hetkessä niitä on taas joka paikassa kinttuihin pistelemässä!

Nokkoset ovat kuin synti. Me poloiset yritämme kitkeä itsestämme huonoja tapoja ja paheita. Päätämme olla sanomatta mitään, jos joku asia harmittaa. Mutta ruumiin kielemme viestittää, että olemme vihaisia. Saatamme jopa puhua kauniisti, mutta piikit pyrkivät pintaan jollakin tavalla. Jos ei sanoina, niin sitten tekoina.

Itsemme parantelu on yhtä toivotonta kuin nokkosten kitkeminen. Juuret ovat syvällä perisynnissä. Ilman Sovittajaa Jumalan ja ihmisen välillä, Jeesusta Kristusta, ei meillä ole mitään toivoa. Synti rehottaa, kuten nokkosetkin tekevät. Onneksi on armo, onneksi on anteeksiantamus olemassa meille kurjille ihmisille.

Eikä meidän tarvitse jäädä omaa surkeuttamme suremaan. Emme muutu synkistelemällä sen paremmaksi. On pyydettävä apua, on uskottava armoon, jonka kasteessa jo saimme ja omistettava se itsellemme. Käymällä ehtoollisella saamme vahvistua uskossa, kuuntelemalla Jumalan sanan saarnaa usko syntyy ja kasvaa. Usko on lahja, se ei synny meidän hyvyytemme tai ansiomme tähden vaan Jumalan sanan kuuleminen sen synnyttää, Pyhä Henki elävöittää.

Ja kun usko kasvaa, alamme ymmärtää enemmän, miten toivotonta nokkosten kitkeminen on. Sitä enemmän ne kukoistavat, mitä enemmän me niitä revimme irti. Ne saavat oikein voimaa yrityksistämme. Uskon kasvu tarkoittaa sitä, että usko omaan itseen vähenee, mutta lisääntyy Jumalaan!

Minä saan heittäytyä Jeesuksen varaan, ja sinä myös, hyvä lukijani, ja sanoa: sinä teit kaiken Golgatalla, että minä saan olla Jumalan lapsi. Minä uskon, auta minua, kun olen niin epäuskoinen. Lisää minulle uskoa, anna Pyhä Henkesi ja anna voimaa ja luottamusta, että uskon olevani pelastettu lapsesi. Kuten olen synnyttäjäni lapsi enkä sitä epäile, miksi epäilisin sitä, että olen sinun oma lapsesi Jumala, koska minut on kasteessa annettu sinun haltuusi, pesty puhtaaksi ja armahdettu. Tähän armoon tahdon uudestaan ja uudestaan turvautua ja palata. Jeesuksen nimessä.

Sairaalassa

Arin luona ensimmäiseksi. Tapasin siellä muita omaisia, joista on tullut minulle tärkeitä ihmisiä. Ari voi onneksi paremmin, siitä olen iloinen. Sitten kotiin ja lääkkeet laukkuun. Vesikanisteri täyteen ja menoksi taas pian!

Olen miettinyt erästä asiaa

Nimittäin luovuutta, ilon löytämistä ja löytymistä. Minulle sanotaan tämän tästä, että teen niin paljon tai minun elämäni näyttää niin mahtavan mukavalta. Voin kertoa, että sitä se onkin. Mutta se ei totisesti ole vain sitä! Ja vähäisistä tekemisistäni teen ison numeron, en mielestäni tee paljonkaan. Mutta olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, sillä se on Jumalan lahjaa minulle.

Jumala on avannut silmäni ahdistuksella!

Kun elämässä on jotain hyvin vaikeaa, on pakko avata silmänsä näkemään hyviä, iloisia ja kauniita asioita, ettei romahda. Ei saa jäädä ojaan makaamaan! On noustava, on nostettava katse pois itsestä. Kun sen tekee (ja Jumalan armoa se on!), voi löytää paljon ilahduttavaa: kukkia, värejä, lankoja, käsitöitä. Löytyy luontoa ja kadulta kaikenlaista "löytötavaraa", jota joku muu ei huolisi ollenkaan. Ahdistus avaa silmät näkemään kauneutta ja onnea siellä, missä joku toinen ei näe mitään.

Poluilla tulee vastaan ihmisiä, jotka Jumala lähettää ja joille me olemme siunaukseksi ja jotka ovat Jumalan lahjoja meille. Kaikki luoksemme tulevat Jumala lähettää tietysti, mutta kaikki eivät tule sitä varten, että meidän tulisi heittäytyä heidän seuraansa. Jotkut tulevat meille koetukseksi, että oppisimme laittamaan rajoja tai jostain muusta syystä. Kohtaamisia on monenlaisia. Joskus en jaksa kohdata jotakuta, vaikka ehkä pitäisi, mutta en vaan jaksa. Rajallisuus tulee vastaan.

Jumala tämän kaiken vaikuttaa. Hänessä minä liikun ja elän ja hengitän. Hän on minun voimani ja minun toivoni. Itsessäni olen tavallistakin tavallisempi ihminen, mutta minulla on suuri ja väkevä Jumala, joka on avannut silmäni näkemään asioita, joita en näkisi ilman ahdistuksiani, joita minulla on ollut ja on.

Tahto on oltava veturina,

ei tunne! Miten moni väsyttää itsensä, kun  tunneveturi johtaa kaikkea! Tunne tulee olla vaununa, tahto veturina. Kaikkia ei voi miellyttää,rajoja on laitettava. Me ihmiset syömme toisemme tyhjiksi, jos emme tunnista omia rajojamme. Ja jos se toinen ei tunnista rajojaan eikä pidä niitä, me kävelemme helposti hänen ylitseen, kun mitään rajaa ei ole!

Vaadimme ja velomme itseltämme ja perheeltämme, ystäviltämme ja kaikilta aivan liikaa. Mutta kun Jumala saa alkaa johtaa meitä, kun alamme kasvaa paitsi uskossa, myös ihmisinä, opimme vähitellen hiukan jotain. Jumala meitä tässä kaikessa auttakoon!

Jumalan hyvään hoitoon, arvoisa lukijani!