Kategoriat: Ajankohtaista

Juoksentelin avannolle aamulla varhain, jos nyt kahdeksan aikaan on varhain. Siteerasin jokin aika sitten FB-ssa Psalmia 66, sen jaetta 12:

Sinä annoit ihmisten ajaa päämme päällitse, me jouduimme tuleen ja veteen. Runsauteen sinä meidät kuitenkin veit.

 Toinen käännös sanoo: yltäkylläisyyteen. Eräs ystävä siellä ihmetteli vähän kysymysmerkin kanssa tuota kohtaa: onko se totta? Tottahan olen itse miettinyt ainakin sata kertaa, että tätäkö tämä minun elämäni on, kiusaa, vaivaa, surua ja huolta ja Arin sairastamisesta niin ettei mitään määrää. Ja samalla oma raadollisuus on tullut niin selvästi esiin, että joskus vain sitä on ollut yltäkylläisesti, niin on tuntunut.

 Tässä maailmassa hyväosaisten elämä

Tiedämme kukin tarinoita rikkaista ja ns. menestyvistä ihmisistä. On omaisuutta, taloja, autoja, matkoja ja sellaista, jota vain rahalla saa. Yhtä monta tarinaa edellä mainituista löytyy, jolloin itsemurha, huumeet, alkoholi tai jokin turhautumisen ja tyhjyyden seurauksesta johtunut tuhoutuminen on seurannut tätä elämää.

Ulkoinen runsaus ei tuo sisäistä elämää, eikä ulkoinen koskaan korvaa ja täytä sisäistä tyhjyyttä.

Jos sen sijaan Jumala

saa vallata rikkaan tai köyhän ihmisen sydämen, siitä tulee yltäkylläisyyden puutarha ajan mittaan. Rikkaan ihmisen omaisuus ei enää valtaakaan hänen mieltään, vaan nöyryys ja "suloinen tuoksu" välittyvät tuosta ihmisestä. Hän tahtoo ja voi auttaa toisia ja siitä huolimatta hän ei köyhdy.

Vastaavasti köyhän ihmisen köyhyys ei enää ole hänen kaikkien ajatustensa kohde. Sisäinen rikkaus ja aarteet Jumalassa antavat tyydytyksen, jota ei mikään tästä maailmasta voi antaa.

Itse näen ja koen tätä elämässäni. Aria parempaa opettajaa ei olekaan, ja hänet Jumala on minulle antanut. Ari voi aina "hyvin" ja hän on onnellinen, mikäli ei ole niin huonossa kunnossa ettei voi sitä ilmaista. Ja tuskin kukaan meistä vaihtaisi osaansa hänen kanssaan. En minä ainakaan. Ja kuka tahansa joutuessaan yhtäkkiä tuohon asemaan kuolisi, jos ei fyysisesti heti niin ainakin epätoivon tähden.

Mutta Jumalan työ on suunnitelmallista, hän kasvattaa meitä Sanansa kautta tuntemiseensa. Ja kun tunnemme häntä paremmin, aavistamme ja saamme vähitellen omistaa uskon kautta niitä aarteita, joita tämä maailma ei näe. 2 Kor 4. luku puhuu näistä asioista:

Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo valtava voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.

Me olemme kaikin puolin ahtaalla, emme kuitenkaan umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja, emme kuitenkaan hylättyjä, maahan heitettyjä, mutta emme tuhottuja.

Me kannamme aina Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme.

Vähän myöhemmin Paavali jatkaa:

Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdinkomme tuottaa iäisen ja määrättömän kirkkauden meille, jotka emme katso näkyviä, vaan näkymättömiä.

Näkyvähän kestää vain aikansa, mutta näkymätön iäisesti.

  Niin kuin kylläiselle

ei maistu ruoka, ei omavanhurskaalle maistu Jumalan sana. Itsensä terveeksi tunteva ei kaipaa lääkäriä, sairas ei mitään muuta tarvitsekaan kuin sitä, että saa neuvoja ja apu kyllä kelpaa.

 
 Helposti tulee itsevarma olo

hengellisesti, ja se on huono juttu. Nimittäin silloin luulee seisovansa ja Raamattu sanoo, että katsokoon ettei lankea.

 Armoa se vaan on, jos minäkin saisin pysyä nöyränä ja avuttomana, Jumalalta apua tarvitsevana. Herra varjelkoon, etten luule pärjääväni itse ja osaavani ilman Hänen apuaan!

 Laguksen

tekstit ovat sikäli vieraita itselleni, että niissä puhutaan kerjäämisestä ja käytetään muutakin "herännäissanastoa", mutta näihin ulkoisiin ei pidä kiinnittää huomiota, vaan tulee nähdä, mikä on sisältö.

Laguksen opetuksen sisältöä on se, että emme katsele itseämme ja omaa syntisyyttä/huonoutta/pahuutta, vaan Jeesuksen olemusta, joka on kaikkea sitä, mitä me emme ole, mutta mitä me tarvitsemme ja mitä hän lahjoittaa meille uskossa. Me saamme jatkuvasti antaa oman syntimme hänelle, tehdä ns. autuaan vaihtokaupan, sillä synneistä luovuttaessamme hän antaa oman vanhurskautensa meille. Sehän tarkoittaa kelpaavuutta Jumalalle. Mutta missään vaiheessa emme voi jäädä lekottelemaan, että nytpäs minusta tuli hyvä ja voi kun minä olenkin puhdas ja pyhä ja hyvä. Sillä "synti vaanii ovella ja sillä on halu sinuun".

Kilvoitteleminen

on sitä, että teemme edellä mainittua hengellistä työtä jatkuvasti. Elämme suhteessa Jumalaan, puhumme hänelle, kuuntelemme häntä ja Sanan kautta opimme tuntemaan, millainen hän on ja millaisia me syntiset ihmiset olemme.

Eilisiltana katsoin monta filmiä ja rintarosseja syntyi!

Mustaharmaa

ei ole minun värini, mutta innostuin tekemään sen värisiä rosseja, kun moni tuntuu tykkäävän nimenomaan mustista. Ja ovathan ne juhlavan näköisiä. Sain ystävältä postista joitakin vanhoja koruja, ja osassa noista käytin niitä.

Jossakin noista käytin pellavalankaa, jossakin harmaata villalankaa. Musta lanka on puuvillaa.

Katsoin Pilvikadun

teemalta, tai oikeastaan Areenasta. Se oli lopulta oikein hyvä sarja, kuusi osaa. Raadollista ihmisen elämää. Syntiä ja luovuttamista Jumalasta, kun elämä käy liian vaikeaksi. Hädän hetkellä huuto Jumalan puoleen kuitenkin auttoi.

Jos katsot siitä ensimmäisiä osia, kannattaa katsoa ehdottomasti myös viimeinen, sillä siinä selittyy juomariäidin surullinen tarina.

Jumala meitä auttakoon, ettemme luovu Hänestä missään elämän tilanteissa. Hän kestää huutomme ja kapinamme ja kuulee hätämme. Apukin on tulossa heti, kun rukoilemme, vaikka emme sitä välittömästi näe tai koe. Jumalan aikataulut ovat niin toiset kuin meidän ihmisten.

Nuorenparin kanssa pitsalla

eilen, he tarjosivat ja saivat autoni käyttöönsä viikonlopuksi. Pitsan tarjoaminen ei ollut ehtona autolainalle. Tänään tulee toinen nuoripari kylään. Minä puolestani tarjoan toissapäivänä tekemääni makaroonilaatikkoa heille.

Avannolle

Maaliskuussa 2013 tämä kuva

kipaisin tosiaan aamutuulessa, nyt alkoi sataa ja kävin keräämässä uikkarit pihalta, jonne tuuli oli ne lennättänyt narulta. Venyttelyn olen ottanut ohjelmaan, sillä kroppa vaatii sitä. Kinttu ei tykkää juoksemisesta tai ei moiti juoksua ennen kuin sen jälkeen, mikä on minusta kenkkumaista toimintaa.

Kaurahiutaleet

ovat lopussa ja maitoakin tarvitsen lisää. Ei auttane muu kuin syöksähtää myrskyn sekaan ja kauppaan. Tekee vaan hyvää, joten en valita.

Kanttorivuoroni

on toisen kerran huomenna, Mikaelin srk:ssa klo 17. Onneksi helpompia virsiä tällä kertaa enkä enää jännitä niin mielettömästi. Harjoitella kuitenkin pitää, sillä liian hyvin en osaa koskaan.

Siunattua lauantaipäivää, hyvä lukijani!