21.02.2015 - Kevät hiipii hiljakseen!

Teen leipää ilman hiivaa tällä kertaa. Jokin aika innostuin ottamaan leivän juurta talteen jääkaappiin seuraavaa taikinaa varten. Viikko sitten leivotuani olen lisännyt jääkaapissa olevaan taikinannyttyrään muutaman päivän välein ruis- tai hiivaleipäjauhoja ja toisinaan vähän vettä myös.

Viime yöksi laitoin rasian, jossa taikina on, lämpimän patterin päälle yöksi. Aamulla se kupli, joten taikina kävi, kuten sanotaan.

Aamulla laitoin lämpimään veteen taikinan juuren ja jauhoja. Kulhon laitoin tiskialtaaseen lämpimään veteen. Lisäilin jauhoja tämän tästä, muutaman tunnin välein. Päälle levitin myös kerroksen jauhoja ja lopuksi kannen päälle hiukan raolleen.

Jossain vaiheessa silppusin kuivattua nokkosta taikinaan, se on turvonnut taikinan seassa, mutta eipä se siellä maistu. Lisäravinnetta tuonee, niin arvelen.

Sairaalasta tultuani vastasin

eli siis alustin taikinan, neljän maissa. Siinä vaiheessa laitoin 3 tl suolaa lämpimään vesitilkkaan ja taikinan sekaan. Auringonkukansiemeniä heitin puoli kourallista perään. Sitten hiivaleipäjauhoja, kunnes taikina oli kiinteä, mukavan tuntuinen pallukka. Vettä taikinassa on alunperin noin litra. Siitä tulee neljä vuokaleipää, jotka sopivat juuri ja juuri uuniini.

Taikinaan teen ristinmerkin

kuten olen kai useinkin kertonut. Se on äidiltä peritty tapa pyytää siunausta leivälle.

Nyt saa taikina kohota

rauhassa. Itse kirjoittelen ja siirryn sohvalle lukemaan. Pättikankaan romaani on taas lukusalla. Pino muita kirjaston vaihtopöydältä löytyneitä sekä pari ystävältä lainassa olevaa kirjaa odottaa vuoroaan.

Lenkkarit jalkaan

ja juoksemaan! Niin tein tänä aamuna. Tosin heitin repun selkään ja menin avannolle. Juoksin ja välillä kävelin. Paluumatka samoin. Kengät olivat kevyet, mutta kroppa sen yläpuolella tarvitsee liikuttamista, että juoksukin olisi helpompaa. Mutta jostain on aloitettava neljän kuukauden tauon jälkeen. Reilut 5 km matkaa kertyi.

Arin luo

menin pyörällä. En ehtinyt kävellä, kun tuli puhelu ja muutenkin aikaa tuhraantui johonkin. Olin jo soittanut tulostani ja Ari oli tuolissa.

Ari oli vähän rohiseva aluksi, mitä en ihmetellyt, mutta kiskottelusta aloin epäillä, että nyt ei ole kaikki kapulat kohdallaan. Niskatuki vääntyi Arin venyttelyn voimasta kolme kertaa, mitä ei yleensä tapahdu.

Kun sitten laitoimme Arin

vuoteeseen, hänen kätensä olivat viileät ja hän tärisi jo hiukan. Hoitaja tuskin olisi huomannut mitään erityistä. Itse Ari ilmaisi voivansa aivan hyvin.

Minä häivyin,

kun kerran hoitaja oli paikalla ja lupasi mitata lämmön. Soitan illemmalla ja tarkistan tilanteen. Tällaiset kuviot eivät minua järkytä, mutta eivät ne herätä erityistä hoivaamisen tarvettakaan. Sen sijaan hyppäsin pyörälle ja lähdin kauppaan ja kotiin leipomaan leipää.

Herra pitää huolen Arista, hoitajat ovat siellä sitä varten. Minä jaksan vain oman pienen osuuteni.

Myöhemmin: soitin sairaalaan eikä Arille ole noussut kuumetta! Joko Jumala kuumeentulon esti ja paransi, tai sitten Arin tärinät ja kiskottelut olivat väsymystä tai mitä lie. Mukava kuitenkin, jos tilanne on hyvä ja siihen on uskominen, kun ei täältä asti sinne näe.

Lupaus kantaa,

sanoo Juha Vähäsarja, ja kirjoittaa päivän tekstissään:

Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin.Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä.-Luuk 12:5

Jumalaa on pelättävä, koska hän päättää meidän kohtalostamme. Jumalan pelko on hänen kaikkivaltiutensa ylistämistä ja sen tunnustamista, että olemme riippuvaisia armosta.

Jumalan pelko ei ole kuitenkaan tavallista inhimillistä pelkoa. Se on luottamuksellista pelkoa. Kun me tunnustamme Jeesukselle syntimme emmekä heikkouksiammekaan kiellä, hän vakuuttaa, että kaikki syntimme ovat anteeksi annetut.

Ei tarvitse jäädä odottelemaan vuorten järkkymisiä, hytinöitä sielussa tai taivaalta putoilevia ilmoituksia. Tässä ja nyt ovat syntimme anteeksi annetut, kun ne Herrallemme jätämme. Kun luottamuksellinen pelko asuu sydämessämme, rohkenemme omistaa Jeesuksen lohdulliset sanat:

`Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä.` Ei siis myöskään sitä viidettä, kaupan päälle ilmaiseksi saatua, arvottominta.

Leivät paistuivat

saunassa käyntini aikana. Vähän likilaskuisen oloisia niistä tuli. Olisi ehkä pitänyt sitä hiivaa kuitenkin taas lisätä, mutta ei auta itku markkinoilla.

Lukaisin taas yhdenPättikankaankirjan ja on se tuo eteläpohjanmaan murre vaan aika vekkulia lukea:

Justihin sellaaset on kaikkeen ketisintä sorttia. Taloontyttäret ja herrasfröökynät ei niin vain kaikkia flätinöitä usko ja siinä paikas suostu. Ne vaatii ensin kovetut kihilat ja papin aamenen.

Piian korvahan ku joku luihoo pirunkuriis vähä mukavia sipajaa, järkiriepu katuaa sen siliän tien, ja siinä ollahan. -s. 238, kirjasta Vuodet kuin unta.

Oli hyvä kirja tämäkin, jatkoa eilen lukemalleni. Oli helppo samaistua ja nähdä mielessään talo ja torppa ja asukkaat. Hyvin kirjoitettu.

On aika

vetäytyä yöpuulle. Tänään harjoittelin läpi taas kaikki huomiset virret ja liturgiat. Huomisilta on tätä iltaa viisaampi ja sitten selviää, kuinka messun virsistä ja muusta selviän. Nyt nukkumaan. Hyvää yötä, Jeesus myötä, arvoisa lukijani!