31.12.2014 - Vanha uuteen vaihtuu!

Vuodenvaihde on minulle yleensä aina helpottavaa aikaa, niin nytkin. Pitkä, useimmiten raskas vuosi on takana ja toiveikkaasti tähyän uuteen.

Tämä syksy

oli kai helpoin pitkään aikaan, jos koskaan. Yksi syy siihen on oman tasapainoisuuteni lisääntyminen. Isojen taakkojen kantaminen, vastuun paino harteillani on hellittänyt. Olen saanut lapseni naimisiin. En ole kenenkään heidän lähin omainen enää. Heillä on jokaisella rakastava puoliso ja he kantavat toisiaan ja minä saan olla taustalla rukoilemassa heidän puolestaan.

Iloa

olen saanut lapsenlapsesta, jota tapaan harvoin, mutta eilen sain olla koko päivän hänen kanssaan. Luin yhden lempikirjoistani hänelle ja hän piti siitä yhtä paljon kuin minäkin: Marian pieni aasi -kirja on mitä suloisin kertomus koko luomakunnan ilosta Jeesuksen syntymän johdosta.

Lähetyskutsu

minulla on ollut siitä lähtien, kun tulin uskoon noin 30 vuotta sitten. Aiheesta kertovat kirjat saavat minut itkemään, vaikka en ole varma, miksi itken. Aihe vaan koskettaa niin kovasti.

Toisaalta, onhan lähetys sellainen aihe, että jokainen uudestisyntynyt uskova ihminen kokee tarvetta kertoa muille siitä, mitä on löytänyt. Jos tietää, mistä leipää saa, on synti olla kertomatta siitä toisille, jotka syövät edelleen kelvotonta ruokaa tietämättä sitä itse.

Jos ei ole huolta toisten ihmisten pelastumisesta, emme kai liene uskovia itsekään.

Juuri luin monennen kerran  Salatut sanat-kirjan, jossa norjalainen mies kertoo Jumalan kutsusta raamatunkäännöstyöhön. Perheen yksi lapsi kuoli syntymän jälkeen Papualla ja sekin lujitti perhettä yhteen umanakainalaisten kanssa, sillä lähes joka perheestä oli kuollut ainakin yksi lapsi.

Lähetinkin tärkein asia

on pysyä lähellä Jeesusta. Ensisijaisesti tulee usko ja läheinen suhde Herraan, sen jälkeen vasta hänen palvelemisensa. Sigmund Evensen sanoo monta kertaa, että kyse on Jumalan uskollisuudesta. Ei ole kyse omista kyvyistä tai taidoista vaan siitä, että Jumala on uskollinen.

Kirjassa puhutteli

mm. se, että Evensenit asuivat kulttuurissa, joka oli täysin vieras ja he olivat kuin lapsia opetellessaan kieltä ja tapoja. Lähetyskenttiä tuntematta me lähettäjät odotamme tuloksia ja kääntyneitä ihmisiä. Kuitenkin tärkeintä on suostua itse menemään pienenä ja itsessään avuttomana vieraaseen maastoon kasvamaan ihmisenä toisten rinnalla.

En voi olla itkemättä, kun ajattelen tilannetta, jossa kansa saa kuulla omalla kielellään evankeliumia. Kuinka ihmiset nousevat seisomaan kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja kuiskaavat: Jumala puhuu meidän kieltämme, me ymmärrämme mitä Hän sanoo!

Tuon tyylisiä ajatuksia olen lukenut, kun uusi raamatunkäännös on saatu painetuksi ja ihmiset opetettu lukemaan. Sitä ennen lähetit ovat luoneet kirjakielen, kieliopin, aapisen ja monta muuta asiaa ennen kuin ollaan näin pitkällä. Työ tarvitsee paljon rukousta, monet ovat vielä ilman Jumalan kirjoitettua Sanaa.

Omassa elämässäni

asiat ovat kohtalaisen hyvin tasapainossa tällä hetkellä, vaikka olen työttömänä. Oman alani työtä päiväkodissa lastentarhanopettajana en jaksa enää tehdä, sen polun olen kulkenut loppuun. Toimeton en kuitenkaan ole, vaan haasteita on runsain määrin.

Toimin luterilaisessa Mikaelin srk:ssa, joka on Lähetyshiippakunnan alainen Luther-säätiön seurakunta. Joka toinen sunnuntai on messu Kirjastonkatu 5:ssä, ja joka toinen perjantai raamattupiiri, johon osallistun.

Kyse ei ole millään tapaa lahkosta tai eriseurasta, vaan luterilaisesta Raamatun ja Tunnustuskirjojen mukaisesta opetuksesta. Seurakuntia perustetaan koko ajan lisää ja jäsenmäärä kasvaa tässä ajassa, jolloin iso kirkko ei enää tyydytä meitä, jotka uskomme Raamatun niin kuin se on kirjoitettu. Asiasta löytyy tietoa, saarnoja, opetuksia, blogejakin, katekismusopetusta jne. sivulta www.lhpk.fi

Pyykkituvasta

löysin Et-lehden, 24.9.2014/n:o 16. Iloitsen naisesta, joka ei ole menettänyt uskoaan vaan säilyttänyt sen, vaikka on joutunut eroamaan uskonnollisesta ryhmästä, johon kuului aiemmin. Tärkeintä on henkilökohtainen usko Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön. Mikään seurakunta tai kirkko ei pelasta, vain Jeesuksen veren kautta saamme pelastuksen uskomalla häneen.

Tv:stä tuli vastaava tarina Minnasta,

joka 9 raskauden jälkeen, viiden lapsen kanssa tuli miehensä jättämäksi ja jätti myös uskonnollisen ryhmän, johon oli kuulunut. Minna ei kaikesta päätellen ollut koskaan edes ollut uskossa, joskin hänellä oli usko hyvään Jumalaan. Hyväksi hän ei Jumalaa ollut mieltänyt eläessään uskonnollisesti sitovassa hengellisessä yhteisössä.

Jos ulkonaiset olot rajoittavat ihmisen elämää ja ovat tärkeämpiä kuin ihmisen kasvu Jeesuksen tuntemiseen, se ei ole raamatullista. Ensin pitää sisimmän muuttua, sitten muuttuu ulkoinen sitä mukaa kuin usko kasvaa Jumalan tuntemisessa. Jollekin korvakorut ovat syntiä, jollekin ei. Mutta jos tekemiset ja elämiset määritellään hengellisestä kodista käsin synniksi ilman että Raamattu niin sanoo, se ei ole oikein.

Maailmalliset tavat tulivat Minnan elämään ainakin ohjelmasta päätellen. Hänen ei kerrottu kuuluvan mihinkään kristiliseen seurakuntaan eikä hän varmaan ole osannut sitä etsiäkään. Hyvin surullinen on tuo MInnan tarina minun mielestäni. Ulkoinaisesti hän voi paljon paremmin kuin ennen ja toivon, että hän löytää sen hyvän Jumalan, josta Raamattu kertoo. Minnan tarina löytynee Areena.fi -sivuilta.

Tänään

olen urheillut! Juoksua uimahallin kuntosalissa Murdochin murhamysteeriä seuraten 4 km/34 min ja sen jälkeen uintia 500 metriä. Kävellen liukastelin uimahallille piikit kenkien pohjissa. Ei kuitenkaan satanut, vaikka sellaista luvattiin, vaan sää oli kohtalaisen kirkas.

Kävin vilkuttamassa lapsenlapsen junamatkalle ja samoin espanjan opettajani, joka lähti ryhmän kanssa Kuubaan. Hyvää matkaa heille kaikille!

Hyvää matkaa sinullekin, arvoisa lukijani, uuteen vuoteen, joka on vielä puhdas, tyhjä sivu tänä päivänä. Herra siunatkoon sinua ja minua ja olkoon meidän kanssamme! Virsi 42:

John Newton 1779. Suom. Olli Vuorinen 1881. Uud. Tytti Jäppinen ja komitea 1979. Virsikirjaan 1986.