Kategoriat: Muu kirjoitus

Takaisin perusasioihin!

On asioita ja tapoja, jotka pitäisi säilyttää ja siirtää seuraavalle sukupolvelle. Ensisijaisesti se on jokaisen vanhemman ja myös isovanhemman tehtävä. Mutta jos vanhemmat ovat hukassa ja päämäärättömiä, miten lapsista voi tulla tasapainoisia?

Opettajat yrittävät selvitä lasten ja nuorten ongelmoidessa puhumattakaan päiväkotien tekemästä työstä lasten parhaaksi ennen kouluikää. Päiväkotien henkilökunta uupuu, opettajista monet palavat loppuun jo työuransa alussa. Kuri ja järjestys ovat hepreaa monelle lapselle, eikä ilman niitä voi tehdä yhteistyötä. Korkeintaan ryhtyä mellakoimaan toisten rajattomien kanssa!

Rehellisyys, vastuullisuus, toisten auttaminen, luotettavuus, rohkeus. Näiden ansiosta ihmiskunta pysyy elossa. Sodanjälkeinen sukupolvi kasvatti vielä lapsensa tiedostaen tämän. Sen jälkeen kansamme on ylpistynyt ja tullut omavaraiseksi. Enää emme mielestämme tarvitse muita ihmisiä saati Jumalaa.

Elämä kantaa jotenkin, kunnes lama, sairaus, yleinen sekasorto tai muu katastrofi kohtaa yksityistä ihmistä tai kansakuntaa. Sotakaan ei ole poissuljettu asia. Kriisitilanteissa lupaukset ilman katetta, epärehellisyys ja oman edun tavoittelu johtavat meidät kaikki hunningolle.

Minun sukupolveni kasvatettiin kotona ja koulussa tekemään työt kunnolla, olemaan paikalla sovitusti, työssä ajoissa. Koulusta myöhästymistä tapahtui, mutta se ei ollut jokapäiväistä kuten nykyisin. Häpeän tunne taitaa olla vieras tämän päivän ihmisille siinä merkityksessä, että jos tekee väärin, on syytä hävetä.

”Älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon”, on huono neuvo. Me teemme sitä, mitä meille tehdään, sitä mitä meidän esikuvamme tekevät. Isien ja äitien saama arvostus ja kunnioitus on suoraan verrannollinen siihen, millaisia esikuvia me itse olemme lapsillemme.

Työmoraali on muuttunut. Monelle ei enää ole kunnia-asia tehdä työ hyvin loppuun. Sitä ei välttämättä tehdä ollenkaan tai jos tehdään, niin miten sattuu. Moni työ on näennäistyötä, ollaan tekevinään, vaikka mitään tulosta ei synny. Vähemmistönä taitavat olla ahkerat, tunnolliset puurtajat ja he kärsivät.

Vastuu ei kuulu kenellekään. Sairaalassa hoitoryhmä vastaa potilaasta. Kukaan ei ole vastuussa, jos potilas saa väärät lääkkeet. Tekijät/tekemättä jättäjät on kasvoton ryhmä. Sama ilmiö on muillakin sektoreilla. Kaikki ovat vastuussa, mutta kenenkään ei tarvitse vastuuta kantaa. Asiakas jää yksin.

Kaikenlainen hölynpöly ihmisten auttamiseksi on sallittu, mutta Jumalasta ei saa puhua mitään. Se on tabu, se loukkaa ja se ahdistaa. Apua saa tarjota, vaikka se olisi täyttä humpuukia, mutta Jumalan apua halveksitaan. Voi tätä pimeyttä!

Edellisistä sodista kansamme selvisi turvatessaan Jumalan apuun. Onko jatkossa niitä, jotka enää tuntevat koko Jumalaa?