24.09.2014 - Reissusta laskeutuminen!

Eilinen päivä oli tosiaan puuduttava. 11 tuntia bussissa istumista. Tänään onneksi ei istumista ollenkaan, ennen kuin espanjan tunnilla iltasella.

Jatkan kertomistani 2/3 vaelluspäivästä, jolloin teimme reissun Pallas-tunturille. Näkymät olivat ankeat, kun nousimme bussista. Sisälläkin paleli, ja hirvitti lähteä lumimyrskyyn vapaaehtoisesti. Hullun hommaa, kävi mielessäni. Ajattelin jopa pitkospuita luistellessamme lumessa, pitäisikö palata bussille, jonne osa porukasta jäi.

Mutta ei, eteenpäin on elävän mieli.

Yksi kiskoi pitkät villasukat käsiinsä lapasten päälle. Minulla oli tuulenpitävät, lämpimät hanskat. Hikeä läpi päästävä kerrasto oli ehdottoman hyvä joka päivä. Sen päälle vaihdoin repusta kuivan puuvillapaidan märän tilalle paussipaikalla. Mutta en tällä lumikelillä, jolloin emme päässeet katoksen alle sillä noin 8 km vaelluksella, jonka teimme melkein Taivaskeron huipulle, joka on 807m korkea tai oikeastaan 810m, kun mittaus tehdään hangen aikaan.

Tuuli huipulla oli aikamoinen, astelin vain edeltäjän perässä. Tuli tutuksi toisen kengät ja takaosa, kun ei paljon voinut pois polulta katsetta nostaa.

Mutta mikä merkillistä: tuollainen taaperrus on hauskaa! Merkityksellistä! Mistä lie johtunee?

Aloitimme lumimyrskyssä, mutta tunturin takana alkoi pian kivuta esille kirkas taivas! Ihastuttava näky! Ja sini lisääntyi ja pilvet väistyivät. Pian paistoi aurinko.

Sittenkin tuuli oli navakka, mitä ylemmäksi kipusimme. Kuvassa vasemmalla näkyy kuru, jonka viertä palasimme takaisin. Vesi oli kirkasta, puhdasta ja hyvän makuista.

Porukassa oli pääosin eläkeläisiä, mutta myös perhe, jonka mukana oli kolme nuorta laskemassa ryhmän keski-ikää.

Lisäkseni oli yksi suomenkielinen mies mukana, mutta tällä oli kuitenkin ruotsinkielinen vaimo. Minä ryhdyin varovasti puhumaan ruotsia, vaikka melkoista änkytystä se oli. Ja väsyttävääkin! Kuten vieraan kielen kuuntelukin.

Mitä lie tulin myönnelleeksi, kun en joka kerta viitsinyt sanoa, että en ymmärrä. Toivottavasti en mitään kamalia jaajatellut.

Rinteessä Pallas-hotellilta lähdettyämme tulimme paikalle, jossa oli jonkinlainen mökki. Siinä paikalla oli ollut aikoinaan hotelli, alkuperäinen. Sodan aikana saksalaiset olivat räjäyttäneet sen ilmaan, niin että se oli lentänyt taivaalle sanan mukaisesti.

Maastosta oli löytynyt kuulemma vessanpytystä lähtien tavaraa ja löytyy edelleen, paitsi että nyt lumi peitti kaiken.

Päästyämme reitin melkein loppuun, päätin kipaista juosten bussille. Polku oli alamäkeä, pitkospuita, joista nyt oli lumi osin sulanut. Tuntui kevyeltä juosta ja olin totta kai iloinen siitä. Juoksuharrastukseni on juuri alkanut, mutta jo nyt näen jotain tuloksia. Ihmettelen. Väli- ja vapaapäivät tekevät tehtäväänsä.

Juoksemaan

lähdin tänäänkin päivällä. Reissun jälkeen on saatava koti ja kotielämä haltuun. Siinä auttaa liikunta. Koska en ollut juossut kunnolla (jos nyt 6-9 min x2 lenkkejä voi sanoa kunnolla juoksemiseksi), niin muuntelin vähän juoksuohjelmaani. Kävelin 3 min, juoksin 7 min. Vähän henkäisin ja juoksin takaisin 10 min ja sitten kävelin kotiin - yhteensä 23 minuuttia. Olo oli hyvä ja mukava.

Juostessaan monet kuuntelevat musiikkia kaikenlaisilla kapistuksilla korvissaan. Minä laulan itse.

Raamattulauluni

ovat nyt hyvään tarpeeseen. Huomaamattani menee aina muutama minuutti, kun mielessäni laulan Psalmia 23, Isä meidän tai sota-asua tai Herran siunausta.

Illan ohjelma

alkaa pian. Saan autoni takaisin pojalta, heitän hänet kotiinsa, ajelen espanjan tunnille, käyn sairaalassa Arin luona pikaisesti, huristelen vesijumppaan.

Siunausta sinulle, arvoisa lukijani!