13.06.2014 - Löhöilypäivä!

Kova tuuli, koleahko sää.

Kurkkukipuni on äitynyt flunssaksi, tajusin sen vasta tänään, kun oloni on riittävän kurja. Olin kuitenkin iloinen, että olin pyytänyt kaksi ystävää luokseni syömään.

Kun heräsin yhdeksän maissa, lomapäivä tänään, painelin kauppaan ennen aamukahvia. Hain kalaa ja uusia perunoita. Niitä sitten nautimme yhdessä sekä ystävien tuomaa jäätelöä kahvin ja karkkien kanssa.

Vasta kuuden jälkeen äskettäin sain tiskatuksi. Olen lukenut romaania koko iltapäivän, mitä nyt kävin saunassa jokin aika sitten. Vetämätön, väsynyt olo.

Peruin huomisen melomaan menon. MS-yhdistyksemme järjestää sellaisen huomenna, mikäli tuuli ei ole liian raju, mutta ilmoitin, etten nyt sitten tulekaan.

Toivon pyhänä olevani kirkkokunnossa, sillä Ari tahtoo kirkkoon ja invataksi on tilattu ynnä muut asiaan kuuluvat hommat järjestetty sitä mukaa.

Eilen lähdin illansuussa lenkille. Oli ihmeellinen reissu, sillä tulin jututtaneeksi useita ihmisiä, mitä aika harvoin lopulta tapahtuu kävelyreissuillani.

Ensin tapasin Tiinan, joka oli vuosia sitten samassa työpaikassa kanssani muutaman talven. Se oli iloinen kohtaaminen.

Jonkin ajan kuluttua juutuin juttelemaan itseäni vanhemman rouvan kanssa. Kävi ilmi, että hänen tyttärensä oli hiljakkoin sairastunut MS-tautiin. Hänellä itsellään oli kilpirauhasen vapaatoimintaa kuten minullakin. Rouva kertoi, että alan asiantuntija on sitä mieltä, että lääkettä pitäisi ottaa joka päivä saman verran eikä kuten minä, että joinakin päivinä puolikas, toisina kokonainen.

Niinpä sahasin pikkuruiset pillerini iltasella seitsemään saman kokoiseen kasaan, kieli keskellä suuta.

Rouva oli leski. Juttelimme elämän asoista ja arvoista, minä tietysti kerroin uskostani ja Jumalan avusta ja rohkaisusta elämässäni. Rouva tuli kovin mietteliääksi ja sanoi, että hänelle tuli paljon ajattelemista. Etsivä löytää, kannattaa kysellä elämän tietä, sanoin.

Eipä aikaakaan, kun kuljin laituria nuorten tyttöjen ohitse. Yksi heistä hihkaisi yhtäkkiä: Paula! ja huusi toverilleen, joka pyöräili jo pois: hei, tuu takas, kato kuka täällä on!

Niinpä halasin kohta näitä entisiä hoitolapsiani, nuoria naisia, jotka aloittavat jo lukion. Tuntui oikein hyvältä, kun he olivat niin innoissaan tapaamisestani. Minäkin olin ilahtunut. Lapset kasvavat, heitä ei aina tunnista maailman teillä ja turuilla. Mutta kun tapaa, niin se on halauksen paikka.

Enää viisi työpäivää ennen ties kuinka pitkää lomaa. Nekin ripotellen, pari ensi viikon alussa, seuraavalla yksi, sitten kaksi päivää. Hyvä, kun perheessämme on häät kuukauden päästä niin että minulla on runsaasti muutakin ajattelemista kuin oma työni tai työttömyyteni. Ja olen sen verran väsynyt, että loma tuntuu olevan paikallaan.

Siunattua viikonloppua sinulle, arvoisa lukijani!