30.05.2014 - Hyvä kirja hoitaa ja itkettääkin!

Viileä ja lähes sateinen aamu Vaasassa

Ystävän kehotuksesta luin Annikka Haavio-Tapanisen kirjan hänen isästään, Jaakko Haaviosta. Teos kattaa Haavion koko elämän kaikki osa-alueet. Kirjan nimi on Isäni puiden omenat.

Kirjan nimi tulee siitä, kun Jaakon pappi-isä kuolinvuoteellaan murehti, kuka tulee hänen jälkeensä pappilaan ja hoitaa hänen omenapuitaan. Jaakko lupasi, että hänestä tulee pappi, hän hoitaa omenapuut.

Haavio syntyi v. 1904 ja eli lähes 80-vuotiaaksi. Hänen aloitteestaan syntyi seurakuntien perheneuvontatyö ja monta muuta asiaa. Hän kirjoitti virsiä, runoja ja lukuisia kirjoja. Hän oli armeijassa sodan aikana ja toimi siellä pastorina.

Muutamia kohtia kirjassa harpoin yli, jos aihe ei kiinnostanut. Joitakin kertoja purskahdin itkuun, sillä Haavion sanat osuivat herkkään kohtaan sisimmässäni.

Oli Jaakon ja Kaisan hopeahääpäiväseurat ja Jaakko piti puheen:
"Sokea yritti kadun yli. Se seisoi siinä käytävällä ja kuulosti, mutta ei tuntunut tulevan sopivaa tilaisuutta kadun ylittämiseen. Silloin se tunsi kosketuksen käsivarrellaan ja arvasi, että nyt oli joku ystävällinen ihminen, joka tahtoi auttaa hänet kadun yli. Ja niin siinä sitten lähdettiin ja tultiin kadun yli. Mutta kun sokea kiitti taluttajaansa, hämmästyi tämä: Mutta minähän olen sokea! Katsokaas, se oli luullut, että siinä katukäytävällä seisoi joku ystävällinen ihminen, joka tahtoi auttaa häntä kadun yli ja oli laskenut luottavaisesti kätensä sen käteen.

" - Kun minä 25 vuotta sitten seisoin epäröivänä ja haparoiden kuin sokea, tarttui minun käteeni ystävällinen ja lämmin käsi. En minä silloin vielä tiennyt, että hän oli samanlainen sokea kuin minäkin. Hän luuli, että minä näin ja minä luulin, että hän näki, ja niin me sitten lähdimme ylittämään katua ja matkaa on vielä jonkin verran jäljellä."
s.222.

Nuo sanat kuvastavat yhteen hiileen puhaltamista. Toinen puoliso ei ole toista vahvempi tai parempi, vaan kumpikin tarvitsevat toistaan. Kaksi selviää paremmin kuin yksi, vuorotellen voi nojata tai nostaa toista.

Näin on minunkin avioliitossani, vaikka ulkopuolisesta se ei varmaan siltä näytä. Arin apu ja tuki minulle on suurempi kuin muut voivat nähdä ja itsekään ymmärrän. Totta kai olen joutunut tekemään isoja ratkaisuja ilman Arin konkreettista apua, mutta sittenkin rukouksen voima ja Jeesus kolmantena liitossamme on tehnyt liitostamme lujan.

Tänä aamuna pesen pyykkiä, luen Raamattua, hain matkalaukun varastosta ja pyyhin siitä pölyt. Menen Arin luo, paistan illalla ehkä taas leipää, kun Jyrkin perhe tulee myöhään, niin että hyvä tuoksu olisi vastassa.

Vielä Haavion ajatus Helsingin Sanomien haastattelussa 1977:

"Kotisuhteiden hoitamisessa ei suinkaan tarvita Freudin psykologiaa, vaan rakkauden ja anteeksiantamisen henkeä. Kun annetaan anteeksi toisen virheet, ei anteeksiannettavaa lopulta olekaan. Vaikka ei kai minun pitäisi neuvoa ketään, koska minulla on ollut 50 onnellista vuotta."

Sinua siunaten, arvoisa lukijani!