15.02.2014 - Vetämätöntä oloa

Koleaa tuulta, aamukävelyllä meinasi tulla kylmä.

Leipoisin paljon enemmän, jos en asuisi yksin. Tänään tein patonkeja ison läjän. Sentään Petri ja Susanna kävivät ja Petri otti muutaman. Naapureita kävin tervehtimässä patongin kera, loput syön tai pakastan.

Sain imuroiduksi, vaikka lujille otti. Yhtään ei huvittanut enkä olisi viitsinyt. Flunssaakaan en voi syyttää, sillä rukoukset kuultiin enkä ole varsinaisesti flunssainen.

Mutta väsynyt olen ja sen johdosta flunssa vaan kyttää, milloin pääsee iskemään. Monta kertaa olen itkuakin vääntänyt tänään: tunnen itseni maailman hyljätyimmäksi ihmiseksi, kun olen ylirasittunut.

Kun joku on murhemielellä, me kerromme mielellämme tuolle ihmiselle lohdutuksen sanoja; sitä, miten hyvin hänen asiansa ovat. Sellainen on hyvin ärsyttävää mielestäni. Ainakin itseäni suututtaa, etten saa möyriä kuopassa, jos tunteeni ovat sellaiset. Aikansa kaikella. Surkealla itsesäälilläkin joskus, tai mitä se onkaan milloinkin.

Joskus tunteita on purettava. Ei silloin tarvitse olla reipas ja iloinen. Tietysti muille ihmisille on mukavampaa, jos kaikki ympärillämme voivat hyvin. Mutta ehkä meidän pitäisi sallia myös tunteiden ilmaisua ja matalapainetta.

Oli mukavaa, kun Petri ja Susanna kävivät. Muutoin olen vain lukenut imuroinnin lisäksi. Niin, ja leiponut. Ja käynyt tunnin lenkillä ja kaupassa. Toisenkin kerran, pyörällä. Otin muutaman valokuvan miehistä, jotka roikkuivat nostolaitteessa ja sahasivat vanhoja pitkiä koivuja poikki. Viimein koivuja ei enää näkynyt piharakennuksen takaa, ne oli nujerrettu. Mitä kaikkea ne olivatkaan ehtineet todistaa elämänsä aikana, sitä emme voi tietää.

Toivotan hyvää ja makoisaa unta, arvoisa lukijani! Itse aion vielä juoda kupillisen teetä (join glögiä aiemmin) ja lukea jotain psalmeja.