13.07.2013 - Mustikkaa ja pussukoita!

Säässä ei mitään valituksen aihetta!

Mustikkametsään oli kovin ohdakkeinen polku, vertauskuvallisesti ilmaistuna.
Tein eväät, oli marjaämpäri ja muut tykötarpeet mukana. Ampaisin autolla vajaan kymmenen kilometrin päähän, varustauduin metsään.

Auto oli vähän kallellaan pyörätien reunassa. Jossain vaiheessa ovi plopsahti kiinni, autonavaimet jäivät penkille. Sisällä olivat myös kotiavaimet, mutta kännykkä oli taskussani.

Yritin siinä liftailla, mutta kukapa näinä päivinä ottaisi noita-akkoja kyytiin, neitosia ehkä sentään. Ikäväkseni kuulun edelliseen naisryhmään. Onneksi Petri on lomalla, hän riensi auttamaan äitiparkaa pulasta.

Ehdin hölkytellä pari kilometriä, kyyti saapui. Ensin hakemaan kotiavain varapaikasta, sitten kotoa auton vara-avain.

Viimein olin sentään hyttysten musisoivassa seurassa metsän siimeksessä. Tunteroisen läiskyttelin poloisia kimpustani ja sain ämpärini pohjan peittymään mustikoista. Marjoja kyllä on, mutta ne eivät ole vielä kovin kypsiä.

Ansaitsin uimareissun. Köröttelin syrjäiselle uimarannalle. Vesi oli matalassa lahdessa lämmintä, aurinko paistoi ja tuuli heilutteli kaikkea, mitä se nyt tapaa yleensäkin heilutella kulkiessaan.

Löysin suojaisen nojapaikan, istuin laiturille juomaan termospullokahvejani ja syömään eväitäni. Kesän makua, kesän tuntua.

Niemen kärjessä perkasin tuulessa marjojani, kotona viimeistelin työn. Tein mustikkapiirakkaa, joista toisen vein tyttären luo illalla, kun sain yllättäen kutsun.

Sitä ennen olin naapurissa kutsuttuna elokuvaa katsomaan. Se oli yllätys, yllätys: Sydämen asialla! Meidän molempien rakastama ohjelma. Sen jälkeen naapuri syötti leipomiaan herkkuja ja minulta ei, valitettavasti, kieltosanoja herunut.

Kotiin päästyäni näin tyttären grillauskutsun kännykässä. Sitähän en halunnut jättää väliin, sillä toisiakin nuoriani näkisin samalla. Aina on mentävä, kun kutsu käy lasten suuntaan. En tapaa heitä liian usein. Heillä on omat kiireensä, työnsä, menonsa. Niin on hyvä, niin pitää ollakin.

Napa paukkui nukkumaan mennessäni.

Tänä aamuna heräsin tarmoa täynnä,
pyörällä uimaan,
aamutuimaan.

Leivoin jotain tänäänkin. Arin isällä on syntymäpäivä huomenna, nuoriamme menee sinne, saavat viedä tuliaisina minulta ja Arilta. Päivällä kävin tunnin lenkillä. Hieno, aurinkoinen päivä!

Tervehdin naapurin koiraa. Olin tyytyväinen, kun muistin sen nimen, Suippohan se.
-Ei se ole Suippo, koirantaluttaja sanoi.
Mitä, olin varma, että kerrankin muistin mielestäni jotain.

Kyseessä oli tyystin eri koira! Sentään saman rotuinen, joten erehdykseni ei ollut niin järisyttävä. Tarkemmin katsottuani melkein huomasin, että eri koirahan se. Panta näytti vieraalta.

Tätä haavaa minulla on viisi kirjaa kesken. Sain postissa Jaakko Kustaan uutukaisen kirjan, jota aloitin heti. Siinä on eletyn elämän makua. Ripi rinnan luen kaikkia kirjoja, joita lojuu ympäri kotiani.

Ompelin pitkästä aikaa kolme pussukkaa, kettukarkkipapereista. Onnistuivathan ne, taito ei ole ruostunut. Sain myydyksi pari pussukkaa ja siitä innostuin tekemään lisää.

Liotin varpaitani lenkin jälkeen lämpimässä vedessä, johon lisäsin jotain jalkasuolaa. Mukavalta tuntui. Join kahvia, maistelin sämpylöitäni.

Taidan lähteä vielä kävelemään ennen kuin puikahdan saunaan ennen nukkumaan menoa. Kovin on hiljaiseksi mennyt elämäni sitten niiden aikojen, kun lapset vielä olivat kotona. Arihan on asunut pois kotoa pian 19 vuotta, mutta hänenkin poissaolonsa tajuan nyt, karvaasti ja raskaasti.

Mutta vielä ei ole viimeistä säkeistöä veisattu meidän virressämme, joten iloisin mielin Jumalaan luottaen eteenpäin vaan, arvoisa lukijani!