02.05.2013 - Vaihtelevaa pilvisyyttä mitä mielialaan tulee!

Aurinkoa, vähän vettä, raitista tuulta.

Vieraani kotipuolesta nukkuivat pihamaallamme asuntoautossaan. Rauhallista oli ollut. Aamulla sain heidät ilokseni aamupalapöytään. Juttelimme ja rukoilimme ja he jatkoivat lomamatkaansa. Päämääränä heillä on olla lauantaina Helsingissä Lähetyshiippakunnan ensimmäisen piispan Risto Soramiehen vihkimyksessä.

Itsekin suunnittelin matkustaa tilaisuuteen, mutta kun SPR:n kurssi osui juuri huomisiltaan ja lauantaille, niin jätän menemättä. Tilaisuuden voi varmasti kuunnella netistä myöhemmin, ainakin saarnan.

Kun vieraani lähtivät, jäin kuin nalli kalliolle: yksinäisyys hiipi kimppuuni. Soitin kaverille ja kun hän oli tintin laulua kuuntelemassa metsässä, minäkin hyppäsin pyörälleni.

Kävin ostamassa junaliput ensi viikolle Saran luo Espooseen. Vein kassillisen kirjoja kirjaston vaihtopöydälle (vielä jäi yksi kasa vietäväksi). Sitten uimaan.

Iltapäivä sujui alavireessä ilman sen kummempaa syytä asiaan. Katsoin Sydämen asialla televisiostani. Se on kyllä ihmeen tervehenkinen sarja, sitä on ilo seurata. Turha kenenkään soittaa silloin, en vastaa!

Koska revittelin hiukan vieraskirjassa hölkkäämisestäni, päätin lähteä katua mittailemaan. Eilen sain rakon kantapäähän, kun näytin kaupunkia vierailleni, joten homma meinasi kariutua alkuunsa. Vaihdoin toiset lenkkarit ja niin pääsin matkaan.

Eihän minulla ole mitään kunnon lenkkivermeitä, vaikka Terhi ehdotteli niiden hankkimista. Urheiluliivit ostin ja ne ovat kyllä asialliset. Kunhan ne saa ensin hinattua ylleen!

Tuntuu, että jos ostan kovasti kampetta, tulee paineita sitten hölkätä myös. Mutta jos teen sen vaivihkaa, huomaamattani, siis hiivin lenkille, niin ehkä selviän ilman ankaria paineita.

Olen mestari kehittelemään paineita joka asiasta. Yritän siksi välttää sitä kaikin keinoin.

Nytkään ei kovin kummoinen lenkki ollut, puoli tuntia. Melkein alkumatkasta bongasin pari pulloa ja tölkkiä. Niitähän sitten raahasin pussissa mukanani. Niin kai kaikki hölkkääjät tekevät.

Jonkin verran jaksoin tosiaan laahustaa kävelyvauhtia lujempaa osan matkasta, mutta olin näkevinäni sääliviä katseita joidenkin itseäni nuorempien naamoilta. Ehkä ajattelivat, että mummon hella kai on unohtunut päälle, kun noin pitää pyyhältää naama punaisena.

Loppumatkan kävelin, ei vaan jalka noussut. Kotona venyttelin Erkki Jokisen raamattutunnin tahdissa.

Olo oli kummasti parempi! Kun vielä eräs ystävä soitti ja rukoilimme, niin tunnen olevani nyt lähes normaalikunnossa. Kummallinen väsymys ja päänsärky on roikkunut kintereilläni monta päivää. Ehkä olen nukkunut hiukan liian vähän.

Tilasin Mielenterveys-lehden. Siinä sanotaan, että nykytutkimusten valossa sellainen, joka tuntee itsensä normaaliksi, on sen verran poikkeava tapaus, ettei häntä voi oikein pitää normaalina. Hmmh. Tuo lehti muuten on oikein asiallinen ja mukava luettava, suosittelen.

Tänään yritän hipsiä ajoissa nukkumaan. Huomenna tapaan keskussairaalan kuppilassa Mirimarin, jolla on syntymäpäivä.

Herra suokoon meille jokaiselle siunatun yöunen ja antoisan uuden päivän, jos hän meille sen suo. Voi hyvin, arvoisa lukijani!