Kategoriat: Muu kirjoitus
Pohjalaisessa noin viikko sitten.
"Valitettavasti minä en ole oikea henkilö auttamaan, mutta soittakaapa siihen tai siihen numeroon", sanoo virkailija puhelimeen.
Uupunut avuntarvitsija soittaa seuraavalle ja taas sitä seuraavalle virkailijalle. Lopulta hän tuskin itsekään muistaa, mikä hänen asiansa oli, sillä mistään ei apua välttämättä heru. Uupuneelle yksikin puhelu voi olla ylivoimainen.
Miltähän tuntuisi, jos virkailija sanoisi: "En osaa auttaa, mutta otan selvää. Ilmoitan sinulle, miten ja mistä saat apua!" Tuntuisi varmasti ihmeelliselle! Toivossa odotan, että joskus noinkin voisi tapahtua.
Kun sairas ja uupunut ihminen menee vastaanotolle, hänellä pitäisi olla joku toinen mukanaan. Sairas ei muista, mitä hänelle sanotaan. Sairas voi saada tylyä kohtelua, jota hän ei kestä ottaa vastaan: seuralaisen läsnäolo voisi suoda asiallisempaa kohtelua potilaalle.
Tulisi kysytyksi kaikki tarpeelliset asiat, joita asianomainen ei itse muista kysyä.
Olisipa ihanaa, jos viranomainen osaisi hiukan asettua avuntarvitsijan asemaan; toimisi kuin toivoisi itseään kohtaan toimittavan. Kohtelisi kuin omaa vanhempaansa tai lastaan.
Joskus puhuttiin ihmisen kokonaisvaltaisesta hoitamisesta. Kuulostaa upealta! Missä sellainen ajattelu näkyy - ei missään. Jos on pää kipeä, hoidetaan päänsärkyä sen sijaan, että selvitettäisiin, mistä kipu johtuu.
Todellinen auttaminen vaatii vähän enemmän kuin tiukasti raameissa pysymistä. Se vaatii sydäntä, myötäelämisen kykyä, välittämistä. Sitä meiltä puuttuu toisiamme kohtaan.
On ystäväpalvelijoita ja vertaistukea. Miten tarvitsijat ja auttajat voisivat kohdata toisensa?
Vain yksi helsinkiläinen bussikuski pysyi aikataulussa. Mistä moinen kyky: hän oli ainoa, joka ei pysähtynyt kertaakaan ottamaan matkustajia kyytiin. Jospa voisimme kukin pysähtyä edes yhdelle pysäkille joka päivä! Aikataulussa pysyminen ei voi olla itsetarkoitus.