24.08.2012 - Toivo ei saata häpeään!

Sateista ja syksyn tuntua.

Kotona jälleen. Kiitos runsaista esirukouksista, ne kantoivat ja kantavat.

Oli mukava olla äitini luona kolme yötä ja tavata paria lähiystävää ja muuta. Erityisen hauskaa oli, että pääsin käymään veljeni kanssa tapaamassa rakasta sukulaistyttöä ja näkemään, että Jumalan huolenpito yltää kauas. Sinnekin, minne meidän silmämme eivät näe.

Ilo oli kerätä myös vähän mustikoita mättäiltä, joissa niitä oli enemmän kuin toisten poimimat tähteet. Hetkessä poimuri täyttyi isoista marjoista. Liki, ettei äiti suuttunut, kun oli hitaampi!

Lammessa uin pitkät kierrokset. Vesi oli ihmeen raikasta eli siis kylmää, mutta kyllähän se lämpeni, kun porhalsin vaan menemään.

Sain lääkäriltä diagnoosin, joka vastaa omaakin tuntemustani. Diagnoosin myötä uskallan ehkä vähitellen uupua juuri niin väsyneeksi kuin mitä oikeasti olen. Se vaatii rohkeutta enemmän kuin minulla on tähän asti ollut - ja tilaa, jota ei liioin ole tähän asti ollut.

Osasyynä syvään uupumukseen on kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta se lienee vain seurausta pitkästä juoksusta elämäni vuoristoradalla. Lääkärin lausunto viittaa "uhrautuvaisuuteen" ja "ankaraan ylikriittisyyteen itseä kohtaan".

Olen juossut ja juossut ja yrittänyt saavuttaa jotain, mikä on sittenkin ollut aina vähän kauempana. En ole koskaan oikein riittänyt, vaan on pitänyt vielä vähän yrittää. Ja tässä nyt sitten olen rähmälläni!

Nyt tärkeintä itselleni on kuunnella omia tuntemuksiani: jos jalkani tuntuvat lyijynraskailta, kuin olisin juossut monta kilometriä, kannattaako lähteä lenkille?

Tai kun en jaksa kohdata useampia kuin yhden tai korkeintaan kaksi ihmistä, kannattaako hypätä isoon ihmisjoukkoon? Ei kannata, enkä sitä teekään.

Pelkkä ihmisten puhe, saati radion ääni, on välillä liikaa. Kun tulin kotiin tänään, olin niin poikki, etten jaksanut hakea kiinanruusuani naapurista hoidosta.

Nyt voimani ovat palautuneet siitä, kun saavuin kotiin. Makailin sohvalla, söin kunnolla, puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja jaoimme kuulumisia puolin ja toisin. Torkahdinkin hiukan.

Huomenna käyn Arin luona, jos jaksan. Jos en jaksa, en käy. Haluaisin kyllä, mutta enää en mene vain haluamisen takia, vaan on oltava myös voimia. En haluaisi romahtaa tämän enempää! Niin käy, jos en hiljennä vauhtia.

Ehkäpä yritän olla jatkossa itsekkäämpi kuin tähän asti ja tehdä enemmän omien voimien mukaan ja vähemmän sen mukaan kuin kuvittelen toisten odottavan. Siinäpä sitä onkin tekemistä minun luontoiselleni.

Kiitän teitä, arvoisat lukijani, uskollisuudesta ja myötäelämisestä! Olen saanut teiltä monelta itselleni tärkeää vertaistukea, ja luulen, että olen voinut sitä itsekin joillekin teistä antaa.

Olen siis toiveikas, iloinen ja kiitän Jumalaa hänen hyvyydestään ja uskollisuudestaan! Jumalan rakkaus ei häviä ja sitä hän vuodattaa ylenmäärin meidän, omien lastensa elämään.