11.07.2012 - Kaikella on määräaikansa

Vaihtelevaa säätä ja unohtelevaa mieltä. Otsikko Saarnaajan kirjasta.

Kaksi pikkuruista unohdusta tänään. Kukkaro jäi kotiin, kun olin menossa kauppaan. Huomasin puolimatkassa, kun kuikuilin bussiasemalla kyselemässä aikatauluja vähän etemmäs kuin kaupungin toiselle laidalle.

Terhi oli päivällä luonani ja lähdin hänen kanssaan yhtä matkaa kirjastoon. Hän vielä muistutteli, että kunhan on avaimet ja kukkaro, niin kaikki hyvin. Kukkaro oli, mutta kotiavaimia ei.

Viihtyilin kirjastossa pari tuntia, kunnes Terhi toi vara-avaimet minulle kotiin. Matkalla tein pienoisen kirpputoritähyilyn. Hankin naruamppelin kuistille.

Eräs tie on käyty loppuun kohdallani. Minun on pakko pitää väliä sairaalassa käynneilleni. Saan luultavasti jonkin primitiivireaktion, jos menen nyt tarpeeksi lähelle tuota aluetta.

Tuska kärsimyksen edessä voi käydä ylivoimaiseksi, ja silloin on pakko suojautua. Niin minun on tehtävä Arin sairauden suhteen, mutta se ei tarkoita Arin hylkäämistä. Joskus Jumala näköjään sallii sen, että joutuu olemaan vielä enemmän erossa toisesta, vaikka mielestäni me olemme olleet jo ihan riittävän erossa ja aivan liiankin kauankin.

Sain ensi kertaa kai 25 vuoteen tuntea, että joku ottaa vastuun minusta. Yksi veljistäni teki sen, kun oli kanssani Ari luona käymässä eilen. En pysty kertomaan, miten hyvältä se tuntuu vieläkin. Se vapautti minua.

Veljeni ei asettunut minun puolelleni, ja se ärsytti minua. Mutta hän näki kokonaistilanteen ja sanoi, että nyt sinä et enää jaksa tätä. Ottamalla neutraalin asenteen minun tunteitani kohtaan hän teki ainoalla oikealla tavalla.

Ehkä minä reagoin ja uskalsin sanoa mielipiteeni ääneen, koska minulla oli veljeni mukana näkemässä Arin pahassa asennossa sängyssä makaamassa: uskalsin tuoda tuskani julki. Yleensä olen yksin, turvaton, vaikkakin näytän vahvalta ja osaavalta ulospäin.

Veljen mukana olo sai minussa aikaan jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut. Pystyin jopa itkemään murheeni ja voimattomuuteni tähden, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.

Myös tyttäremme muutto paikkakunnalle on tehnyt sen, että uskallan lipsua otteestani Ariin,
vähitellen,
hiukan,
hitaasti,
kärsien,
pakon edessä,
mutta samalla vapautuen. Tiedän, että on tytär miehineen lähellä kantamassa kuormaa vierelläni Arin veljen lisäksi. Ja ystävien rukoukset kantavat, kiitos!

Odotan ja katson, mitä Jumala tekee, mutta koko tien hän kanssain kulkee, kuten virressä sanotaan. Arikin on täysihoidossa, Jumalan väkevän käden alla.

Tämän päivän unohtelut ovat seurausta eilisestä henkisestä ponnistuksesta. Olen tuntenut syyllisyyttä, koska uskalsin itkeä osastolla sitä, ettei kukaan muu näe Arin tarvetta saada enemmän nestettä, ettei iho kuivu tai tulehduksia jaloissa tai korvia, jotka pitäisi puhdistaa. Minä haluaisin olla vain vaimo enkä vastuullinen hoitaja. Olen vain heikko, armoa tarvitseva ihminen.

Luulen, että omainen on aina vaikea ja valittava ruikuttaja, jos hän kertoo omaisensa tarpeista. Olisihan se kiva, jos omaiset juttelisivat pelkästään mukavia ja kiittelisivät omaisensa hoidosta tai mieluummin olisivat kuin eivät näkisi mitään puutteita hoidossa.

Kyllä se vaatiikin omaiselta, että uskaltaa jotain sanoa. Arin hoitajat ovat kaikki ystävällisiä minulle, siinä ei ole mitään valittamista todellakaan. Olen minäkin yrittänyt olla sitä heille, mutta toisinaan en jaksa puhua mitään.

Syvällä sisimmässäni on rauha, joka käy yli ymmärrykseni. Jumala pitää rakkaastani huolen, ja Jumala jaksaa kantaa myös minut. Tässä turvassa elän toivon tuulten puhaltaessa sisimmässäni.

Minulla on vallannut halu päästä takaisin työelämään. Joskus - en tiedä vielä milloin. En liioin tiedä, mitä tekemään, mutta Jumalapa sen näyttää ajallaan.

Meidän pitäisi olla aralla mielellä, kun arvostelemme toisen ihmisen elämää. Puhun itselleni samalla, sillä toisia on helpompi neuvoa kuin itse elää sen mukaan. Kaikella ON määräaikansa. Kuten loman alkaessa ei voisi kuvitella menevänsä töihin, vähitellen loma tekee työtään ihmisessä ja hän alkaa kaivata takaisin työhön (sikäli kuin tilanne työssä ja kotona on normaali).

Mutta joskus tilanne vaatii pitkällistä poissaoloa työstä ennen kuin ihminen saa itsensä tasapainoon. Prosessia ei voi nopeuttaa vaatimuksilla ja painostuksella. Vain aika, lepo, virvoitus ja muu voi saada elimistön palautumaan. Toinen ei voi tietää naamataulun perusteella, mikä on toisen ihmisen tila.

Puhun luonnollisesti itsestäni, kenestäpä muusta.

Löysin kirjastosta mukavan näköistä luettavaa. Kuulemisiin, arvoisa lukijani, ja kiitos teille, jotka olette lähettäneet minulle palautetta!