14.02.2012 - Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala!

Liukas ajokeli, tuli testatuksi. Muuten näpsäkkä sää. Otsikko Psalmista 41.

Eilen ei uni vaan tullut silmään. Nousin uudestaan ylös, ettei patja kulu. Öisin radiokanavilta kuuluu klassista musiikkia, jota on rauhoittavaa kuunnella. Istuin lattialla ja virkkasin. Kokoan 7-Veljeslankapeittoa kasaan.

Aamulla uni vastaavasti olisi maistunut, mutta minulla oli juttutuokio psykologin kanssa. Se herätti monia ajatuksia. Lasten lähtö kotoa voi olla kivuton juttu, mutta tietynlaisen tyhjyyden sen jättää jälkeensä. On pakko alkaa elää omaa elämäänsä! Tähän asti olen elänyt Arille ja lapsille, entäs nyt?

Jäljet eivät johda aivan sylttytehtaalle, mutta niihin vuosiin, kun lähdin kotoa. Minun on alettava itsenäistyä ja otettava vastuu ihan itse elämästäni.

Leena Lehtinen runoili kauniisti ystäväkirjeessään. "Heikkokin puoliso rinnalla vahvistaa, mutta kun hän on poissa, itse on hyvin avuton ja yksin", hän kirjoittaa, ei aivan noilla sanoilla. Jotain samaa koen minäkin.

Lapset ovat olleet suojamuurina minulla. Kun menin kellariin sulkemaan kesäksi lämpökattilaa, otin jonkun lapsista mukaan "avuksi". Vaikka itse kannoin vastuun, saatoin kuvitella jakavani sen lasten kanssa. Nyt he ovat kaikki maailmalla, ja Ari edelleen sairaalavuoteessa. Minulla ei ole ketään "ihmiskilpeä", ja se on aika hämmentävää.

Painoni on pudonnut noin kuusi kiloa, ja tunnen sen. Suurin osa on häipynyt keskivartalosta, joten kävellessä minun tarvitsee raahata vähemmän rekvisiittaa mukanani.

En kaipaa kadonneita kilojani. Toivon, että vielä muutama häipyy samaan paikkaan, minne edellisetkin. Mutta jos edellinen saaja ei kaipaa enää lisää, niin joku muu voi ottaa;)

Kävin tapaamassa pitkäaikaista esirukoilijaani, joka on hyvin masentunut tällä hetkellä. Hain meille pitsat ja kurvasin ne mukanani ystävän luo. Olin pari tuntia. Juttelimme, polvistuimme sohvan viereen rukoilemaan ja kuuntelimme raamattuopetusta netistä. Näytin videon lapsenlapsestani, ja se sai hymyn ystäväni kasvoille, jopa naurua. Iloisempana hän jäi kotiinsa, kun lähdin pois.

Ajoin sairaalaan, vaikka tänään en ollut aikeissa mennä sinne. Ari oli kovassa kuumeessa. 39,3 on jokin maaginen luku, sillä Arin kuumemittari näytti taas tuota lukemaa. Antibiootti aloitettiin ja kuumelääkettä annettiin. Äskettäin soittaessani kuume oli alkanut laskea.

Ari ei jaksanut reagoida, kun kävin. Istuin jonkin aikaa keinussa, kuuntelin Raamattua ja Arin hengitystä, joka alkoi kulkea tasaisemmin vähitellen. Niinpä siunasin hänet ja lähdin kotiin. Ari jäi nukkumaan vähän tainnoksissa.

Keitin kahvit itselleni kotona. Keitin vielä toisetkin kahvit. Makasin sohvalla ja olin aivan puhki. Äiti soitti, mutta en jaksanut olla kauan puhelimessa, kun voimani olivat tiessään. Kolmansien kahvien jälkeen aloin vähän piristyä.

Raamattupiiri oli antoisa, vaikka en ollutkaan imuroinut! Eihän se siitä onneksi olekaan kiinni. Meitä oli kolme. Juttelimme, rukoilimme ja luimme Raamatusta tämän viikon tekstit, joista myös keskustelimme. Kun naiset lähtivät, menin saunaan. Istuin hattu päässä lauteilla jalat pesuvadissa ja paiskin löylyä. Kylmä suihku pesemisen päälle jälkiruuaksi.

Lauantaina luonani on TUUNAUSPÄIVÄ, jonne olen kutsunut muutamia naisia, joita en tunne kunnolla entuudestaan. Pari heistä on ulkomaalaista. Amekin kanssa väsäämme salaatteja. Katsotaan, millainen tilaisuus siitä tulee. Odotan innolla. Mutta siivottava on sitä ennen, niin olen päättänyt.
Huomenissa yritän lietsoa itseni raivoon, nimittäin siivousraivoon. Silloin on helpompi ryhtyä työhön. Uimaankin haluan mennä, jos onnistuu.

Toivottavasti sinulla, arvoisa lukijani, oli mukava ystävänpäivä! Minulla oli väsyttävyydestään huolimatta.

Lopuksi pari ajatusta Champbersin kirjasta, "Jumalan täyteydestä":

"Paikka taivaassa ei anna meille oikeutta vetelehtiä kirkastusvuorella, laulaa hurmoksellisia lauluja ja jättää paholaisen riivaamat ihmiset kulkemaan laaksossa kohti paholaista. Ei, vaan me kuljemme tämän maailman kirotuissa paikoissa ulkonaisesti, mutta silti taukoamatta yhteydessä Jumalaan.

"`Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään`- tämä taistelu ei pääty koskaan. Näkyvä ei ole paholainen, vaan mieltämme painavat asiat, huomiotamme vaativat asiat.

"Kun Kristus saa muodon meissä ja katseemme alkaa kiinnittyä näkymättömään, me saamme huomata, että Jumala tekee muista ihmisistä varjoja. Jos uskovat ystäväni ovat minulle Jumalan kuvia, minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani.

"Vain Jumalan tulee olla minulle turvapaikka ja kaiken lähde, kaikki kaikessa. Sillä tavalla voin elää jumalista elämää."

Kauniita unia - ja hyvää huomenta, hyvä lukijani!