12.12.2011 - Herra, kuule minua, huomaa huokaukseni!

Lumisadetta, maa valkoinen. Mittari lähes nollassa.

Aamuyöllä nukahdin, heräsin puoli kahdeksalta.

Päivä on mennyt huokaillessa. Kuulin suru-uutisia, monenlaista ikävää, ja olen ollut toistaitoinen koko iltapäivän ja illan. En ole osannut oikein rukoillakaan.

Kävin uimassa ja palatessani maitokaupassa. Ostin samalla muutaman pikku lahjan. Soitin sairaalaan ja menin Arin luo kahdeksi. Ari oli pukeissa, mutta ei tuolissa. Nostin hänet tuoliin, pari hoitajaakin tuli apuun. Menimme alakertaan.

Koska olin raahannut tippatelineen ruokaa varten mukana tällä kertaa, ripustin myös Arin Viktorin siihen. Tarpeellista on pitää pari kengännauhaa aina mukana; ei voi koskaan tietää, milloin pitää sitoa, köyttää tai solmia jotain!

Ari oli hyvin limainen. Oli ollut myös eilisillan. Epäilen, että kuumetta tuo olo teettelee, mutta se ei ole uutta, mutta surullista sittenkin. Tämä ei ole sitä surua, mistä alussa mainitsen.

Löysin vielä yhden jouluvalon laatikosta, ja ripustin sen tänne työhuoneeseeni. Joka puolella on nyt valoa, myös eläviä kynttilöitä tuvassa. Keittiön pöydän siirsin pitkästä aikaa eri lailla, seinän vieraan. Kuudes paikka vissiin samalle pöydälle.

Oli ruvettava leipomaan. Se on oivallista stressin purkua, tai surulliset ajatukset joutuvat ainakin hetkeksi väistymään. Tein kolme limppua, jotka olen paistanut jo. Nyt on taatelikakku uunissa. Tulee herkullinen jouluinen tuoksu. Jouluradio soi taustalla hiljaa.

Sain jälleen muistuksen elämän rajallisuudesta tänään. Nuorikin elämä päättyy, kun aika tulee täyteen. Se ei vaan tahdo mahtua ajatukseen, vaikka ihmistä ei kovin hyvin tuntisikaan. Joulusiivouksen teko menetti merkityksensä. Otan vain rauhallisesti.

Siunattua iltaa ja yötä sinulle, hyvä lukijani.

"Rakas Jumala,
anna meille sydämen rauhaa
ja iloista rohkeutta
taistelun ja rauhattomuuden keskellä."
-Luther