01.09.2011 - Uimaan piti päästä

Sateista, pilvistä, tuulista, aurinkoista, viileähköä. Eli syyssää.

Arin luona iloisena iltaa istumassa. Ari puolestaan vuoteessaan makaamassa tyytyväisenä ja väsyneenä. Hänellä on ollut suihkupäivä, Sauli-veljensä oli tullut töiden jälkeen Arin luo. Kun Sauli oli lähdössä, minä saavuin. Saulin kanssa laitoimme Arin tuoliin ja me kaksi menimme lammelle, kun Sauli lähti kotiinsa.

Ketään muita ei näkynyt paria sorsaa lukuun ottamatta, eikä niitäkään kunnolla erottanut kaislikon seasta. Kuuntelimme tunnin Raamattua, Ari hengitteli mukavasti ja minä kudoin sukan vartta.

Aurinko meni pilveen ja tuli viileää. Kun se pilkahti esiin, lämpötila kohosi monta astetta. Arilla oli tuulitakki yllään ja viltti polvilla. Tuulitakin olen halkaissut melkein kahtia, niin että se on helppo pukea Arille, kun hän istuu jo tuolissaan. Ehkä hankin myös talvitakin ja teen sille saman tempun.

Kun kello pirahti kahdeksalta, alkoivat aamutoimeni. Kävelin kaupungilla ja kävin ostamassa ruokavarastoja. Vuosi sitten keväällä, nyt jo edesmennyt David Wilkerson kehotti hankkimaan muonaa katastrofin varalta.

Tein silloin niin, mutta muonat ovat mahassa, enkä ole hankkinut uusia. Nyt maailmalla taas kuohuu, eikä kuohunta toki ole lakannut edes tässä välillä. Niinpä hankin uudet näkkileipävarastot kaappiini. Jotain muutakin pitäisi ehkä hommata.

Voimme tietysti naureskella varustautumiselle, mutta eipä Nooan naapureitakaan naurattanut enää, kun sade alkoi ja jatkui jatkumistaan.

Koska varoituksia ruokavaraston hankkimiseksi on annettu paitsi hengelliseltä taholta, myös maalliselta puolelta, niin on syytä ottaa asia vakavasti. Muonat voi syödä suihinsa ennen kuin ne vanhenevat, ja hankkia tilalle uusia. Ei siinä sen hullummin voi käydä. Mutta jos ruokaa ei ole, eikä sitä mistään saa, niin on myöhäistä jossitella.

Vaikka Jumala pitää omistaan huolen, ei se tarkoita, että odotamme mannaa satavan taivaalta niin kauan kuin voimme itse toimia. Eri juttu on, kun eväämme loppuvat totaalisesti. Niinkin kenties käy jossain vaiheessa. Sen mukaan meidän on toimittava kuin ymmärrämme.

Päätin, etten mene uimaan tänään, kun oli niin sateisen oloista ja kolkkoa. Tein ompeluhommia, luin vähän kirjaa, mutta viimein hyppäsin pyörälle ja painelin uimaan. Pingviini minussa kaipaa kai vettä.

Meressä oli kunnon aallokko laiturin puolella. Myötätuuleen oli helppo uida, vasta-aallokkoon piti uida selällään. Kelluminen onnistui mallikkaasti päälaki aaltoja vasten, ja se olikin taas mukavinta. Tarkkailin syrjäsilmällä, ettei aalto heivaa minua rannalle, ennen kuin itse haluan mennä sinne.

Uimalakin jätin kotiin tällä kertaa. Odottakoon siellä kylmempiä säitä.

Kävin parilla kirpputorilla. Toisesta löysin tarvitsemiani tavaroita, joita en kyllä ollut tiennyt tarvitsevani, ennen kuin näin ne. Oli minulla tarvekin: Terolle piti löytää taulu, jonka hän saa kiinnittää oveen ja laittaa siihen tärkeitä papereita nastalla kiinni.

Löysin ison nastataulun, jonka lopulta pidän itse, ja Tero saa kotona olevan pienen. Lisäksi ostin päreestä tehdyn sateenvarjopyöryläkorin. Se oli kauniisti tehty, ja arvostan sellaista.

Isäni serkku Väinö teki kai satoja pärekoreja, vasuja ja muita. Minulla on niitä lukuisia, kun äitini antoi lahjaksi niitä usein. Ne ovat ohuesta päreestä taidolla tehtyjä. Niin kauniita näen harvoin muualla, mutta tämän päiväinen sateenvarjokori on ansiokkaasti tehty. Väinö on jo kuollut, pidän huolella hänen tekemänsä korit.

Ostin kauniin valkoisen virkatun liinan, se on hyvin sievä. Pitsireunaisen liinan ostin myös, ja siitä ahersin uusiotuotetta. En kerro, mikä se on, jos lahjan saaja sattuu lukemaan tätä. Silloin menee pommiin koko yllätys.

Petri tuli luokseni syömään, olin pyytänyt häntä. Perunat ja kastike maistuivat meille, vaikka olin syönyt jo päivälläkin. En kyllä huomannut, että niin olisi tapahtunut, vaan olin jälleen nälissäni.

Kun Petrin kanssa kahvittelimme ruuan päälle ja rukoilimme keskustelun päätteeksi, Petri lähti. Minäkään en jäänyt sohvaperunaksi. Pyörällä huristin Arin luo läppäri korissa kolisten. Ja täällä me ilta-auringon hämärässä kuuntelemme armolahjoista Raamatun opetusta.

Ulkoa tultuamme hieroin Arin jalat. Ne olivat jääkylmät. Peittelin hänet kunnolla. Mukava hoitaja autteli Arille ruuat tippumaan ja juttelimme samalla. Ari nautti, kun hypistelin hänen varpaitaan.

Ari meinaa tikahtua hihittelyynsä, kun Raamatusta luetaan, että naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksessa. Nämä naista ja miestä koskevat kohdat ovat Arin lempikohtia, ainakin hän silloin valpastuu ihmeesti. Minusta se on vain mukavaa. Raamattu on totta alusta loppuun, kohta kohdalta.

Ihmiset ovat kai aina olleet erityisen kiinnostuneita siitä, mitä lopun aikana tapahtuu. Siitä on monenlaista opetusta. Minä en tiedä, miten asiat tulevat menemään. En osaa selittää Raamattua, mutta en ole siitä huolissani.

Ainoa huoli, mikä on varteen otettava minun mielestäni on se, että olisin kuuliainen Jumalalle. Kun etsin häntä ja hänen valtakuntaansa, hän on luvannut pitää minusta huolen. Samalla hän hoitaa myös perhekuntani. Miksi siis murehtia?

Ilta pimenee. Luen Arille tekstini, rukoilemme ja lähden kotiin. Kiitän Jumalaa tästä armon päivästä, Arista ja kaikesta. Herra on hyvä ja hänen armonsa pysyy iankaikkisesti.

Herramme Jeesuksen Kristuksen armo,
Isän Jumalan rakkaus
ja Pyhän Hengen osallisuus
olkoon sinun kanssasi, arvoisa lukijani, kuten minunkin kanssasi. Sitä rukoilen.