29.08.2011 - Tärkeintä elämässä

Kesäistä. Ukkossade päivällä. Illalla taas aurinkoista.

Arin luona keinutuolissa kiikuttelen. One way mission -ohjelma on alkamassa. Ari tapaa katsoa sen maanantai-iltaisin.

Olimme pari tuntia ulkona. Makasin penkillä ja tein kinkkistä kryptoa, jossa on edelleen jotain pielessä, joten jatkan taas toisella kertaa. Ari voi hyvin, ja olen sanomattoman kiitollinen siitä Jumalalle.

Palasimme sisälle, Arilla ruuan tiputuksen aika seitsemältä, eikä hän enää halunnut olla ulkona. Katsoimme netistä Jyrkin laittaman videon, jossa lapsenlapsemme kanniskelee kiviä ja soraa. Uudestaan ja uudestaan sama matka. Näin lapsi opettelee kävelyä, kumartelua ja tasapainoa. Ja monia muita asioita samalla.

Uudestaan ja uudestaan Jumalakin antaa meille lapsilleen saman tehtävän, kunnes homma on hallussa. Kunpa oppisin luottamaan häneen enemmän ja paremmin.

Tänään kelluin meressä varttitunnin. Kellumisessa on jotain samaa kuin luottamuksessa Jumalaan. Minun ei tule katsoa itseäni, vaan taivaalle. Jalkani ovat joko pinnalla tai veden alla, ei väliä. Käteni voivat olla sivulla tai missä vaan. Vesi kantaa kyllä. Minun on vain katsottava pois itsestäni ja rentouduttava täydellisesti. Ympäröivä vesi ei tunnu kylmältä, se huljuu hoitavasti ympärilläni. Näin on Jumalan armokin.

Muuan saattohoitaja kertoi artikkelissa, mitä kuolevat ihmiset katuvat eniten elämässään. Tässä asioita, jotka jäivät mieleeni. Eniten heitä kadutti:

- että he eivät toteuttaneet unelmiaan
- toimivat niin kuin olettivat toisten toivovan heidän tekevän
- eivät olleet perheen ja puolison kanssa riittävästi
- suurin osa koki tehneensä liikaa työtä perheen kustannuksella
- moni koki, että raha oli merkinnyt heille liikaa: vähemmälläkin olisi pärjännyt, vaikka he luulivat tarvitsevansa enemmän
- ystävien merkitys oli suuri, mutta he katuivat, etteivät olleet hoitaneet suhteita ystäviinsä riittävästi

Tänään nukuin liian pitkään. Mutta Jumala oli uskollinen. Tein pikavauhtia aamutoimeni. Sain pari tärkeää puhelua. Päätin kipaista kirjastossa ja uimassa pyörällä, ennen kuin Elisa tulisi kahden jälkeen luokseni kylään.

Kun menin ulos, satoi yhtäkkiä kaatamalla. Hyppäsinkin autoon. Kävin kirjastossa ja uimassa, ja ehdin hyvissä ajoin kotiin. Paistoin sieniä ja sipulia, perunoita, porkkanoita ja lohta. Katoin pöydän kauniisti.

Elisa ehti olla pari tuntia. Söimme, kahvittelimme ja rukoilimme sohvilla makoillen ja elämästämme kiittäen. Syöminen tapahtui kylläkin pöydän ääressä, kahvittelu sohvan ääressä ja vain rukoileminen loikoilessamme.

Kun Elisa lähti, minä hyppäsin pyörälle ja kiidin Arin luo. Täällä olen nyt luuhaillut monta tuntia, ja Arin kanssa olemme sangen tyytyväisiä oloomme.

On suurta armoa, kun voimme olla kiitollisella mielellä ja tyytyväisiä. Jos luotamme ja uskomme, että meillä on nyt juuri kaikki tarpeellinen, sydämessä on rauha. Onnellisuus on valinta, kirjoitti saattohoitaja, ja minä olen samaa mieltä.

Aina on katkeruuden aiheita, aina on ihmisiä, joilla on enemmän ja asiat muka paremmin. Mutta onni on jokaisen ulottuvilla. Etsikäämme Herraa, hän antaa lupauksensa mukaan kaiken tarvitsemamme.

Markus Pöyryn eilinen saarna koski tekstiä, jossa villi oksa oksastetaan jaloon öljypuuhun. Opetus oli syvälle luotaava, koskettava ja kohti käyvä. Suosittelen sinua kuuntelemaan sen netistä osoitteesta, Luther-säätiö ja sieltä saarnat.

Ari pärjäsi mainiosti kirkolla eilen. Herra on hyvä ja uskollinen.

Arin kuumeilu kesti monta viikkoa, ankara limaisuus ja huonokuntoisuus jatkui päivästä toiseen. Arvelin jo, ettei hän enää palaudu. Mutta kiitos Jumalalle, että hän jälleen auttoi Aria ja minua siinä samalla.

Aika lopettaa, lukea Arille teksti ja lähteä kotiin. Voi hyvin, arvoisa lukijani!