08.08.2011 - On tuunattu ja duunattu!

Sateisen kosteaa

Työntäyteinen päivä, joka on illassa. En malta olla kirjoittamatta, sillä minulle syttyy ilo rintaan aina, kun kirjoitan. Kukapa sellaista viitsisi välttää, iloa!

Vastaavasti suruakin pukkaa puseroon. Ari oli tänäänkin hyvin limainen. Hän jaksaa istua pari tuntia tuolissaan, kuten koko kesän on jaksanut, mutta yskiminen ja liman nousu on hurjanmoista. Limakammoiset pökertyisivät jo ensi rykäisyllä. Minä vaan jatkan eväiden syömistä.

Eilen sattui käsiini päiväkirjan sivu, kolme vuotta sitten kirjoitettu:
"Näin unta: Arin luona istuminen on tärkeämpää kuin vieraat lapset. - Oliko edes Jumalasta? Mannalappu vahvisti asiaa, Hoos 6:1-3: "Hänen nousunsa on varma kuin aamurusko." Voisiko tarkoittaa myös Arin nousua, sitä on niin rukoiltu!
-Tekstin jälkeen olen kirjoittanut: uskon tämän sanan."

Oli rohkaisevaa puhetta itseltä itselleni. Vuosia olen ajatellut ja Jumala on tavalla ja toiselle puhunut minulle Arin hoitamisen tärkeydestä. Nyt olen siinä tilanteessa, että teen juuri sitä täysin palkein. Siltikin tarvitsen jatkuvasti Jumalan ja myös ihmisten kautta tulevaa vahvistusta. Ei ole helppoa olla työssä ei-missään, olematta eläkkeellä tai sairauslomalla.

Sain Teron lähtemään sukuloimaan Nivalaan, kun siellä on synttäreitä tänään ja tulevina päivinä. Itse en jaksanut lähteä, en malttanut, sillä liian moni asia oli kotona kesken.

Pääsin aamukahville yhdentoista maissa, kun olin varustanut Teron ensin matkalle. Hän kyllä huolehti itse itsestään, minä vain lastasin laukkuun jotain, mikä piti lähettää sinne suuntaan menemään.

Kakkukuvun ripa oli hukassa. Rukoilin Jumalalta apua, kun ripa vain lymyili. Yöpuku päällä kiidin varastoon etsimään sitä kaksikin kertaa. Toisella kertaa varaston lukko joutui hukkaan ja tiirailin puolihämärässä nokka lattiassa mokomaa. Löytyihän se viimein. Joka kerta se on löytynyt, vaikka lähes joka käynnilläni kadotan sen.

Kellahdin sohvalle Teron lähdettyä ja tein soittokierroksen veljientytöille sekä tyttärelle, joka oli palannut eilen Sloveniasta pelireissulta.

Lopulta kypsyin väsymiseen niin, että lähdin ulos tihkusateeseen. Kävelin terveysasemalle ja täytin paperin, jossa ilmoitin haluavani vaihtaa omalääkäriä. Tahdon ikäihmisen, naisen, suomenkielisen. Toivoakseni vanhemman kuin eilisen teeren poika(tyttö).

Terveysasemalla istui pariskunta, joka kommentoi karskiin tyyliin lääkärille menijöitä tai poislähtijöitä. Täti tutkaili minua yhdellä silmällään tarkasti, kun olin lähdössä. Olisi ollut hauska kuulla, millaisen arvion hän minusta antoi miehelleen. Hänen miehensä esitti edellisen lausunnon, jossa hän totesi, että olipa ruma nainen. Jotenkin en yhdistänyt sitä itseeni, mutta mene ja tiedä. Nyt oli naisen vuoro kommentoida, kun minä poistuin paikalta.

Nenässäni alkoi oma paremmuus haista, sillä en voinut kuvitella, että toimisin noin. Ei mennyt kuitenkaan monta minuuttia, kun huomasin jotain vastaavaa omassa ajattelussani. En ole sen kummempi kuin nuo kaksi, päinvastoin. Ihan samanlainen, ellen pahempikin. Voi tätä ihmisparkaa! Onneksi on Jeesus, jonka täydellisyyteen voin panna toivoni.

Kun olin päässyt työn alkuun, jatkoin samaa rataa. Aloin suunnitella keittiön verhoja, ja se tapahtui käymällä pyykkäyksen välissä Pelastuskaupassa etsimässä rekvisiittaa. Löysinkin jotain, mikä on nähtävissä ystävältä saamieni verhojen jatkeena, tai paremminkin välissä.

Löysin myös sohvan n:o 3. Varasin sen. Tero ei vielä tiedä, että huomenna hän pääsee jälleen sohvaa kantamaan. Tämä sohva on sininen, oikeasti likainen. Sen tyynynsuojat on pakko pestä. Toivon, etten osta säkkiä, jossa on sika. Mieluummin sohva ilman ylimääräisiä hajuja tai muuta.

En ehtinyt pestä ikkunaa, tai tehdä asioita, joita olisin halunnut. Mutta ei se mitään. Tärkeimmät ennätin. Olin Arin luona kävellen, ja kotiin tultuani rakas ystävä, Marja, tuli kylään. Teimme pitkän kävelylenkin, kahvittelimme pitkän kaavan mukaan, sohvailimme, juttelimme ja rukoilimme. Täydellinen ilta.

Tero kotiutui. On aika jutella, lukea Raamattua, kiittää Jumalaa ja mennä nukkumaan. Hyvää yötä, arvoisa lukijani!