05.07.2011 - Yksi hetki voi muuttaa kaiken!

Vähän painostava sää tänään, mutta illalla aurinkoista ja kaunista

Pidin Mika Myllylää melkein sukulaisena, sillä hän asui Haapajärvellä joskus, ja piti urheilukoulua Haikarassa. Olin tuossa koulussa neljä ensimmäistä vuottani. Nyt Mika on kuollut. Se on tosi murheellista.

Ajatukseni ovat kuolemassa muutenkin. Perjantaina menemme raamikseni kanssa hautajaisiin, jossa siunataan erään piiriläisemme puoliso, joka oli mukana usein raamiksessamme. Meillä oli piirinä tehtävä kantaa tuota miestä, ja hän varmasti rukoili meidän puolestamme. Jumala antoi meille tehtävän saatella ystävän puolisoa viimeinen taival.

Eilinen hääpäivämme oli nappijuttu. Se ei olisi ollut sitä, ellei Jumala olisi lohduttanut minua soittamiseni kautta.

En siis myykään pianoa, vaikka joku keksisi halutakin ostaa sen. Olisin myynyt, jos joku olisi ostanut, mutta kukaan ei ostanut. Nyt en myy, vaikka ostaisi. Poistin myynti-ilmoitukseni netistä.

Soitin heprealaisia lauluja, jotka ovat sangen lohduttavia ja hoitavia. Niissä toistuu Herra odotus, luottamus siihen, että saan vielä nähdä Herran hyvyyttä maan päälläkin. Aikani soittelin, ja tulin vähitellen iloisemmaksi ja iloisemmmaksi, kunnes pomppasin pystyyn ja tein sämpylöitä.

Pyykkiäkin piti pestä, se on selvä. Kun kävelin Arin luo, poimin matkalla maailman kauneimman kimpun hänelle. Meillä oli sydämellinen kohtaaminen, kun menin hänen luokseen.

Hoitajan kanssa pistimme Arin kuntoon ja me kaksi painelimme ulos. Petri tuli myös fillarilla meitä tapaamaan. ja osti meille leivokset. Minulla oli kahvit mukana. Terokin kävi tyttöystävineen moikkaamassa iskää armeijan kamppeissa viimeisen kerran ennen kotiutusta.

Kolme tuntia olimme ulkona, kuuntelimme Raamattua, kun ei ollut muita. Luimme nuorten kanssa Herran siunaukset meille kaikille. Ari jäi onnellisena levolle, kun lähdin. Kotona minua odotti lastemme tilaama hieno kukkakimppu kortteineen.

Painelin vielä yötä myöten uimaan ja se oli ihanaa. Vesi on niin lämmintä, että pulikoin riemulla. Tänään tein samoin, mutta paluumatkalla kävi köpelösti.

Heräsin onnellisena aamulla uuteen päivään. Olin muka kiireinen, enkä meinannut ehtiä tehdä kaikkea, mitä tahdoin. Jumala näytti, että hoppu voi loppua. Kompuroin uimareissulla, enkä vielä tiedä, miten nilkkani kestää. Ei se poikki ole, eikä murtunut.

Mitä lienen tähtiä tähyillyt, kun astuin asfaltin reunan yli ja lensin kuin annakan tekijä, kuten äitini tapasi sanoa. Silmälasit pysyivät päässä, kännykkä taskussa, kamera laukussa, ja muovipussi täynnä löytöpullojani pysyi kourassani kuin paraskin aarre.

Nilkkaan koski ja olin kuin painin jäljiltä. Kun nousin, pääsin kuitenkin könköttämään kotiin pari kilometriä. Olen antanut ensiapua nilkalle, ja toivon ja rukoilen, ettei se ala häjyillä. Tai turvota!

Elämämme suunta muuttua nopeammin kuin arvaammekaan. Me, jotka emme tiedä seuraavaa hetkeämme, murehdimme tulevia päiviä. Puhun nyt itsestäni, mutta kenties sinäkin, hyvä kuulijani, lankeat joskus harvoin samaan ansaan. Jaakob kirjoittaa 4. kirjeessään:

13. Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: "Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa" -
14. te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu -
15. sen sijaan, että teidän tulisi sanoa: "Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon".

Jumalan siunausta ja Herramme täydellistä hoitoa sinulle, arvoisa lukijani! Laitanpa vielä kirjoituksiin Markus Pöyryn saarnatekstin Sakkeuksesta, siis oman kuulemani perusteella. Siinä oli niin monta asiaa, jotka olivat itselleni uusia ja Raamattua avaavia!