28.11.2010 - Siunattua adventin aikaa! Odotamme Jeesusta!

-12 astetta aamulla, tänään ei kovaa viimaa. Luntakin satoi iltamassa.

Olen iloisella ja surullisella mielellä.

Minulla oli vastuu pyhäkoululaistemme ohjelmasta, ja kaikki meni odotusten mukaan, eli erinomaisen hyvin. Lapsukaiset olivat kuin pikku enkeleitä. Sain 10-vuotiaan pojan kynttilän sytyttäjäksi, kun lauloimme kynttilänsytytyslaulun.

Samanaikaisesti pyhäkoululaiset rämpyttivät soittimiaan, ja varmaan he lauloivatkin.

Toiseksi ohjelmanumeroksi lapset saivat vetää joululapasesta kortin, joissa oli sangen kiperiä kysymyksiä:
- kuka syntyi Beetlehemin tallissa?
- kenen luo tähti johti tietäjät? (en tarkoittanut Herodesta, eikä kukaan ehdottanutkaan häntä)
- kuka rakastaa sinua ja minua vielä enemmän kuin oma isä ja äiti?
- kenen syntymäpäivää vietetään jouluna?

Loput kysymykset olivat yhtä ovelia. Vastaus oli sama varma, mutta sittenkin ajoittain liian vaikea pienille. Onneksi yleisöstä aina joku tiesi vastauksen. Lapset saivat pitää kortit.

Sain rukoilla myös esirukouksen, jota en ollut etukäteen valmistanut. Pyhä Henki antoi sanat, koskapa eräs mies tuli sanomaan, että rukous tuli sydämestä ja kiitteli siitä. Rukoilin erityisesti lasten puolesta. Jumala sen vaikutti, itse en osaa.

Seurakuntasali oli täynnä väkeä, lopuksi oli arvonta. Olin ostanut viime hetkellä kolme arpaa kahdella eurolla. Sain päävoiton heti kättelyssä, ja olen sanaton sen johdosta. Vastahan voitin edellisen päävoiton kuukausi sitten.

Lisäksi toinenkin arpani voitti piparkakkuja. Voin vain kiittää Jumalaa hänen käsittämättömästä huolenpidostaan. Sanoin päivällä Terolle, että ensi viikolla saisi kahvi tulla tarjoukseen: nyt sitä tuli ilman tarjouksiakin.

Palatessani ajoin sairaalaan Arin luo. Arilla oli lämpöä 37,6 ja hän ilmaisi pään olevan kipeä. Kieli näytti siltä, että se on halki keskeltä. Olin väsynyt jo valmiiksi, ja pahoitin mieleni erään henkilön tylystä sanasta. En sentään itkuun pillahtanut, mutta hiukan suunnittelin kyllä parkaista.

Lapsityö on minun heiniäni. Se on minulle helppoa, rakastan lapsia, osaan asettua heidän asemaansa. Senkin takia tunnen surua, etten jaksa tehdä työtä heidän kanssaan, ainakaan nyt. Tunnen itseni sen takia huonoksi.

Tällä hetkellä tärkeintä, mitä voin tehdä, on olla Arin kanssa, huolehtia hänestä, vaikka sairaalassahan hän on. Hoitajille kuuluu Arin hoito, mutta muu seuranpito on omaisten varassa. Onneksi Jeesus on Arin kanssa joka hetki, sen tiedän.

Olen Arin tärkein ihminen, ja ainoa, joka menen hänen kanssaan ulos tai jonnekin. Nyt menot tyssäävät taas hetkeksi, kun Ari ei ole kunnossa. Onhan hän rellestänytkin enemmän kuin koko vuonna: peräti neljästi ollut kirkossa kuukauden sisällä. Ennätys varmasti. Mutta ettei nokkani nouse, niin taas vähän jäitä hattuuni.

Kävin tänään uimassa päivällä. Otin muutaman valokuvan. Iloitsen todella valokuvauksesta, vaikka en osaa mieltää itseäni kuvaajaksi. En oikein tiedä, mikä olen. Mutta samapa tuo, mikä olen. Tärkeintä, että Jumala tuntee minut nimeltä. Haluan suunnata mieleni ja ajatukseni häneen. Hän johdattakoon minua, kuten hyväksi näkee. Tapahtukoon hänen tahtonsa eikä minun.

Ensi viikolla on tiedossa mukava viikko. Tunnen sen luissani. Aamulla menen heti pyykkitupaan, joten alku on lupaava.

Voi hyvin, arvoisa lukijani, ja nuku siunatusti!