18.08.2009 - Heleä loppukesän aamu

Tuulahtelee.

Eilen oli raskas päivä. Ikäviä tietoja sairauksista. Ari onneksi reilassa tällä hetkellä, siis eilen. Paljon uusia ekaluokkalaisia aloitti hoidon. Pää meni pyörälle. Jos itse tietäisin, voisin helposti ohjata lapsia, mutta vielä on monta asiaa itsellänikin hakusessa, joten toiminta on eipäs-juupas -tyyliä. Kun ei koulussa ole omia tiloja iltapäivähoitoa varten, täytyy luovia, miten parhaaksi näen. Yhteistyökumppanit ovat erinomaisia, niin työkaverit kuin lapset.

Eräs lapsi kaipaili "postimiestä", kun tarkoitti talonmiestä. Kerran joku lapsi oli etsinyt "talonpoikaa" samaisessa mielessä. Lasten sanonnat ovat mukavia.

Yöllä heräsin kurkkukipuun ja päänsärkyyn. Pyysin aamulla esirukousta, nyt oloni on jo parempi. On syöksyttävä päivään. Kirjoitan illalla lisää, jos terveys ja aika antaa myöden.

Illalla. Ihmettelin koko päivän, miten hyvin jaksoin. Siihen ei ole muuta selitystä, kuin että Jumala kuuli rukoukset ja antoi minulle voimat. Lapsia oli runsain määrin hoidettavana, mutta kaikki sujui mallikkaasti. Vähitellen alkusähläys vähenee, kun tieto lisääntyy.

Tänään tapahtui pari erityistä asiaa. Koulun pihalla tapasin erään nuoren äidin. Hän alkoi kysellä, olenko asunut Kappelinmäentiellä. Olemmehan me sielläkin asuneet. "Toitko meille sämpylöitä?" hän jatkoi. En ihmettele, vaikka olisin siihenkin syyllistynyt. Asia paljastui harvinaisen selväksi: entisiä naapureitahan me olimme.

Kotiin pyöräiltyäni sain puhelun. Arin muinainen kaveri soitti. Hän oli yrittänyt yhteyttä ennemminkin, mutta ei ollut onnistunut. Vaihdoimme kuulumisia, toivotin tervetulleeksi, jahka hän ajelee perheensä kanssa täällä päin. Luulen, että hän voisi jopa tulla. Kenties hänen uskalluksensa riittäisi, vaikka erään toisen kaverin ei riittänyt aikomusta kauemmaksi. Ei ole helppoa kohdata entinen terve kaveri, kun ei ole varma, miten tämä suhtautuu. Tiedoksi kaikille heille, että Ari ei ole muuttunut tippaakaan. Hän on naurava, oma itsensä. Ei ensinkään puhelias, mutta sitäkin iloisempi ja ymmärtäväisempi.

Leipaisin mustikkapiirakan. Kävin pensaalla hakemassa mustia viinamia sillä aikaa, kun piirakka oli uunissa. Sitten lähdin Arin luo. Luin hänelle eilen lainaamaani kirjaa Korvat korkialla. Se on ihan uusi kirja, olin ensimmäinen lainaaja. Ystäväni suositteli sitä. Kirja oli iloinen yllätys. Sen on nimittäin kirjoittanut jurvalaissyntyinen Mauno Kentta.

Kentta kirjoittaa lapsuusmuistoistaan Jurvan suunnalla, sota-ajan muistoja. Teksti on rehevää pohjalaismurretta, ja Aria naurattaa. Kirjassa puhutaan juoksukilpailusta, jossa on mukana "horonkyläänenkin miäs". Sieltähän se Arikin on lähtöisin. On muuten hupaisaa, että siellä Horon alakoulussa, jota Ari kävi aikoinaan, on nyt opettajana serkkuni tytär kotipuolestani.

Sain viime perjantaina Jobin postia eräältä kustantajalta. "Olemme lukeneet mielenkiinnolla kirjaasi, mutta valitettavasti... " Nyt on enää yksi kustantaja, joka jättää tai ottaa. Rukoilen Jumalan tahdon tapahtumista asiassa. Tietysti olen murheen murtama, riudun sekä kalkkeudun, jos sitä ei hyväksytä. Mutta monttu ei kestä kauan, vaan minulla on seuraava siirto jo suunniteltuna. Ellen sitten suutu ja heitä koko hanketta. Se jää nähtäväksi.

Mustikkapiirakka maistuu nyt rankan kirjoittamisputken jälkeen. En kerro monesko pala, mutta sen voin sanoa, että toinen oli suurempi pala kuin ensimmäinen, ja seuraavaksi otan samankokoisen kuin ensiksi.

Hyvää yötä siis, arvoisa lukijani!