04.03.2009 - Kiitosmielellä

Mittari painui nollaan

Heräsin kiitollisena mukavaan uneen. Ari puhui minulle jälleen unessa! Nyt hän ei pyytänyt apua kuten viimeksi. Kysyin häneltä, mitä mieltä hän oli asustani, ja Ari vastasi: "Rakastan!" Tuo sana sisälsi paljon.

Olin Arin luona eilen muutaman tunnin. Ari veteli unia, sillä hänen veljensä oli käynyt vähän ennen minun menoani. Järjestin paikan Arin viereen, ja kudoin nuttua Etiopian vauvalle (toinen puoli kudottuna!), kuuntelimme raamattukasettia, katsoimme erään ohjelman, tein vähän sudokua ja luin Arille Wurmbrandia. Ja tietysti rukoilimme. Totesimme: "Onni on tässä, se ei ole sitten joskus jos ja kun, vaan nyt juuri tässä."

Joskus aiemmin takerruin liikaa siihen, miltä tuntuu. Jos väsytti, oli kiukkuinen ja marisin, enkä valitettavasti ole vieläkään älynnyt lopettaa tyystin, mutta se on inhimillistä, ja hyväksyn asian. Nyttemmin annan itseni olla mikä olen. Ehkä alan hiukan oppia elämään, pieni askelin.

Hebrealaiskirjeessä puhutaan paljon kärsivällisyydestä ja vaeltamisesta, jota sanaa rakastan. Nykyajan ihmiselle sopivat pienet pyrähdykset ja piknikit, mutta Jeesuksen perässä VAELLETAAN. Se kuvaa elämää, jolloin välillä sataa, toisinaan paistaa. Joskus tuntuu siltä, toisena päivänä tältä, mutta matka jatkuu tasaiseen tahtiin. Ihminen, joka vaeltaa, ei fiilistele liikaa, niin että matka keskeytyy. Hänestä kasvaa vähitellen sitkeä ja rohkeakin, sillä hän tietää, kenen seurassa vaeltaa. Lopulta hän ei tahdo mistään hinnasta jäädä pois Paimenen seurasta. Kuulutko sinä heihin? Vai onko vaelluksesi keskeytynyt?

Toivon ja rukoilen, että lähdet taas vaeltamaan, jos olet jäänyt tien varteen! Itse kiitän Jumalaa vaikeuksista, jotka pakottavat vaellukselle Paimenta seuraamaan. Perhettämme on vedetty tielle enenevässä määrin uusien vaikeuksien kautta, mutta kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.

Eilen köpöttelin jään poikki avannolta töihin päin ja mietiskelin. Yritin keksiä sopivaa mielikuvaa, vertausta tämän hetkisille rankoille asioille. Ensin mieleeni tuli taas norsu, ja minä muurahaisena päätin katsoa sitä silmästä silmään: niin kauan, kun en väisty, norsu pysyy aloillaan.

Mutta sitten keksin ihanan vertauksen. Vastassani on Goljat, jota en itse kykene mitenkään voittamaan. Minä olen vain pieni Daavid, mutta minulla on Daavidin aseet: rukous ja Jumalan voima kanssani. Goljatilla ei ole mitään mahdollisuuksia, kiitos siitä Jumalalle.

Tuo näky antoi voimaa koko päiväksi. Todistin siitä monelle henkilölle. Enhän minä itse ole rohkea, mutta Kristus minussa on, ja kun Hän on minussa, olen voittamaton. Eikö niin? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?

Ajatus siitä, että Kristus on minussa, ei ole ylihengellinen tai itseä korostava. Se kertoo sen tosiasian, että minä itse en ole mitään, sillä jos olen, en tarvitse Kristusta, Vapahtajaa, Sovittajaa, Anteeksiantajaa, Pelastajaa ja Parantajaa. Mutta minä tarvitsen niitä kaikkia, ja kipeästi!

Tänä aamuna kaduin kovasti, kun huomasin, etten ollut katsomassa viikonloppuna yhtään Teron peliä, vaikka hän pelasi viisi peliä la-su. Olin niin täynnä omia tärkeitä juttujani. Tero sanoo, ettei se mitään, mutta minä tunnen itseni huonoksi äidiksi. Vouhotan kaikenlaista, mutta en jaksa enkä viitsi vaivautua katsomaan lapseni peliä.

Katumukseni osoituksena keitin kahvit, paistoin sämpylät (jääkaappiin illalla tehtynä) ja hain lehden.

Nyt on aamurukouksen aika, Tero lähtee kouluun.

Siunattua päivää sinulle lukijani!