Kategoriat: Muu kirjoitus

Julkaistu Christina-lehdessä 1/2008. Se on kristillinen naistenlehti.

Olen elänyt 26v kestäneen avioliittomme vuodet eräänlaisena yksinhuoltajana. Mieheni sairastui vakavaan MS-tautiin pian avioliiton solmimisen jälkeen. Neljä lastamme on varttunut äidin ohjauksessa, mutta isän rukousten alla.

Mieheni on ollut ensin palvelutalossa ja nyttemmin sairaalassa yhteensä 13 vuotta. Viikonlopuilla ja iltaisin on joskus yksinäistä. Lasten ollessa pieniä Jumala johdatti minulle hyvän ystävän. Stiina oli jäänyt juuri leskeksi ja lapsemme, kuten mekin, ystävystyimme. Saimme viettää paljon aikaa yhdessä. Vaikeimmat tuskat ja ahdistukset tulivat jaetuksi ja siten selvisimme eteenpäin kumpikin.

Sitten ystäväni muutti pois mentyään uudestaan naimisiin. Lapsetkin ovat varttuneet. Osaan nauttia omasta rauhasta ja levosta ja hiljaisuudesta, koska elämää on ollut väsyksiin asti.

Avioliiton alussa minun oli vaikea mennä yksin tilaisuuksiin, koska näin vain pariskunnat, ja koin itseni huonoksi. Kateus, suru ja katkeruuskin yritti vallata mieltä. Ajan kanssa yksinmeno ei tuntunutkaan enää oudolta. En tuntenut itseäni kummajaiseksi, vaan aloin nähdä muitakin naisia, jotka tulevat yksin: heillä ei ole puolisoa, tai puoliso ei tahdo lähteä kirkkoon tai hengelliseen tilaisuuteen. Mieheni ei voinut osallistua sairautensa takia.

Jossain tilanteissa on tuntunut turvattomalle, miesseurassa varsinkin. Jos naisella on mies, hän voi kokea, että hänellä on selusta turvattu. Voi vedota, että mieheni tulee pian, tai jos ei tule, niin on ainakin puolustajani; olen varattu, ja minulla on tietty reviiri. Henkisesti auttaa, kun tietää, että se mies on jossakin. Koska mieheni on vakavasti sairas, koin ettei minulla ole sellaista puolustusta. Mutta kerran Jumala rohkaisi ja opetti minua, ja sen jälkeen ajatukseni muuttui.

Olin yksin lasteni kanssa eräässä hiljaisessa meren poukamassa uimassa ja muuten vain aikaa viettämässä. Eräs mies tuli veneineen ja alkoi jutella. Hän selvästi yritti tehdä vaikutusta. Juttelimme niitä näitä. Kerroin mieheni sairaudesta; avoin kun olen. Hän kuvitteli tilaisuutensa tulleen, ja kuvitteli, että helppo saalis: miehen puutteessa elävä naisparka.

Aloin puhua tuolle miehelle Jeesuksesta. Kerroin rukouksesta, ja Jeesuksen rakkaudesta. Kysyin voinko rukoilla myös hänen puolestaan. Vähitellen mies alkoi hivuttautua veneeseensä ja häipyi paremmille kalavesille.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että Puolustajani oli ollut koko ajan paikalla. Kun mainitsin Hänen nimensä, Hän tuli välittömästi rinnalleni (taisi olla jo sitä ennenkin), ja karkotti voimallaan tuon miehen. Turha sellaista on vikitellä, jolle Jeesus on rakas!

Tämän jälkeen käsitin paremmin, mitä tarkoittaa se, että Jeesus on Puolustajamme. Hänen henkensä lepää yllämme. Hän on yksinäisen, turvattoman naisen tuki. Hän on myös lastemme tuki, ja Isä, jos oma isä on sairas tai häntä ei ole. Uskon, että hän tahtoo olla konkreettisesti auttamassa meitä, ja hän voi sen tehdä, vaikka emme häntä näe. Hän on sitä paitsi vahvempi kuin kukaan mies, ja aina meidän puolellamme, niin usein kuin häntä avuksi huudamme. Häneen meidän ei tarvitse koskaan pettyä.