Kategoriat: Ajankohtaista

Suuri suku oli koolla; oli tädin hautajaiset. Oli hyvät hautajaiset, jos niin voi sanoa. Tai miksei voisi: joskus voi olla huonosti järjestettyjä, toivottomia hautajaisia. Nämä olivat surulliset erityisesti tätini 11 lapselle, joiden äidin kuolemasta oli vasta pari viikkoa, ja äitienpäivä oli seuraavana päivänä. Oli viimeinen hetki antaa kukkaset äidille, joka sen jälkeen kannettiin hautausmaalle isän viereen. Erään toisen tätini mies kuoli hiljattain, eikä häntä ole vielä saatettu hautaan, joten hänelle päivä oli myös erityisen raskas.

Samalla se oli toivon päivä: kun kerran Kristus Jeesus on noussut esikoisena haudasta, niin myös häneen uskovat saavat elää toivon varassa, että viimeisenä päivänä saamme nousta ylös haudasta iankaikkiseen elämään. Jeesuksen ristin työ takaa sen häneen uskoville. Vanhassa laulussa sanotaan, että ikuinen elämä alkaa jo täällä, maitten päällä, ja jatkuu iäti taivaaseen.

Pappi puhui oikein hyvin. Hän tunsi tätini perheen pitkältä ajalta, ja kertoi lämpimästi tästä perheestä. Pappi sanoi, että me saatamme ajatella, että rehellisesti eläen ja työtä ahkerasti tehden pääsemme taivaaseen. Kuitenkin vain Jeesuksen ansion tähden ihminen pelastuu kadotukselta. Omat ansiot eivät auta siinä asiassa, vaikka meidän tuleekin olla rehellisiä ja ahkeria.

Itse kuulin tädistäni ihan uusia asioita. Miniä kertoi hänestä lämpimästi ja rakkaudella. Luulen että harva anoppi voisi saada sellaista tunnustusta, mitä hän anopilleen antoi. Jumala oli ja on selvästi siunannut tätini perhekuntaa. Joskus siunaus voi tulla myös syvyydestä, mutta pääasia on, että vaikeudet johdattavat ihmisen parannuksen paikalle ja elämään Jumalan yhteydessä, armon varassa.

Erään serkkuni muisto äidistään oli erikoisen kuvaava tädilleni. En tuntenut tätiäni juurikaan, ja valitettavasti itse en ole ollenkaan tuon luonteinen, vaikka toivoisinkin. - Serkkuni piti tulla ajoissa navettatöihin, mutta hän ei malttanut, kun oli niin kiva hiihdellä kavereiden kanssa. Vähän peloissaan hän sitten palasi, kun kodin työt oli jo tehty. Kuitenkin äiti huuteli hänelle ensimmäiseksi: - Siellä on rieskaa sinulle! Ajattelen, kuten miniäkin kertoi itsestään, kuinka itse vastaavassa tilanteessa toimisin: todennäköisesti räjähtäisin ja luettaisin madonluvut mokomalle vetelykselle. Niin ei tätini tehnyt, ja vaikutti siltä, että hän oli osannut muutenkin käsitellä lapsiaan sellaisella rakkaudella, joka ohjaa hyviin tekoihin ja parannuksen paikalle, eikä katkeruuteen ja vihaan.

Halusin kunnioittaa tätini muistoa ja mennä hänen hautajaisiinsa. Halusin tehdä sen serkkujeni takia, ja itseni takia. Kun ikää tulee lisää, on tärkeää tietää, mihin kuuluu. Ketkä ovat "minun ihmisiäni", samaa sukua. Lähdin kotiin vasta lähes viimeisenä, kun olin jututtanut kaikkia joita tahdoinkin. Jäi hyvä muisto siitä päivästä.

Kun ajelin kotiin pitkin rannikkoa, Raahesta Vaasaan asti, sää oli välillä sumuinen, välillä pilvinen ja aurinkoinen. Oli helppo ajaa, hyvä mieli, ja koin että minua on siunattu hyvällä suvulla ja omaisilla. Olen heistä kiitollinen, ja kiitän Jumalaa esivanhemmista, joissa on ollut uskovaisia ihmisiä, ja nämä ovat varmasti rukoilleen jälkipolvien puolesta, niin kuin mekin nyt teemme.

" Myös isämme uskoivat ennen, ja kylvivät, leikkasivat.
Me saarnaamme aikojen mennen, kuin isämme saarnasivat:
- On täyttynyt aika, sen soi Jumala,
on lähellä Kristuksen valtakunta.
Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen,
ja suostukaa armahdukseen.

Kun Herramme tietänsä kulki, niin tultansa tartutti hän.
Hän tuo vielä toivonsa julki:
- Sen tahtoisin taas syttyvän.
Hän henkensä meillekin lahjoittaen, myös tehtävän antoi niin vastuullisen.
Nyt menkää ja kaikille julistakaa, jo sanaani parantavaa.

Hän, Kristus, on toivo myös maamme, siis häntä me rukoilemme.
Ja Herralta taas kevään saamme, hän kasvun suo kylvöllemme.
Nyt Jeesuksen nimessä korkeassa, me saarnaamme anteeksiantamusta.
Kun syntinen armon näin turvaksi saa, hän kiittää vain armahtajaa.

Nyt uskossa autuuden rantaa, jo täältä me katselemme.
Jo virtemme kiitosta kantaa, me toivossa riemuitsemme.
Vaan kerran kun pääsemme Karitsan luo, soi laulumme uusi kuin pauhaava vuo.
Se iäistä kiitosta Herralle soi, hän armahti, taivaaseen toi."
VK 178:1,2,3,5.